sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Running across thin ice with tigers

Aikaisemmin, taisi olla toukokuun bloggauksessa, kerroin kohtaamisestani Pedon kanssa. Sellaisia sattui aina toisinaan, vankilavenkulat ja meikäläiset löysivät toisensa miten ja missä milloinkin, vaihtelevin seurauksin. Melanko kirjoittaa Puistohomot-kirjassaan (Kirje 5) varsin kattavasti sekä homojen kohtaamasta väkivallasta että ryöstelystä ynnä kiristyksestä. Sivulla 115 hän kertoo vankilasta vapautuneista, jotka asettuvat "symbioosisuhteeseen" homojen kanssa: seksiä vaihdetaan ruokaan ja asuntoon. Suhde saattaa olla molempia tyydyttävä, hyödyttävä ainakin, mutta ymmärrettävästi riskialtis.

Oman kokemukseni mukaan Helsingissä oli kaksi homoihin kohdistunutta väkivalta-aaltoa. Melangon kirja kertoo niistä ensimmäisestä, 1970-luvulle ajoittuneesta, jolloin nuorisoporukat kävivät hakkaamassa hinttejä. 96-lehti julkaisi tuolloin jutun Mäntymäen pahoinpitelyistä. Mikä ne aiheutti? Keittiöpsykologina heittäisin seuraavat huomiot kehiin: aivan Jennyn Teehuoneen lähituntumaan Mannerheimintielle avattiin eräs Helsingin ensimmäisistä purilaisbaareista, Carrols, kansan suussa nopeasti Rollsiksi nimetty. Siellä vietti aikaansa iltaisin aika levoton osa nuorisosta, joka lähiympäristöön tutustuessaan äkkäsi puiston homot. Nuorisokulttuuri oli muuttunut; peace&love -hippityyliä halveksittiin, vallalla oli ylimachoileva rokkarius jossa perinteistä miesroolia korostettiin humalaisella agressiivisuudella, diinarit ja teddyt tappelivat mieluusti keskenäänkin, saati sitten muitten kanssa. Mitään entisiä kunniakäsityksiä ei ollut, joukolla käytiin yhden päälle, maahan kaatunutta potkittiin jne, mikä ei entisaikoina olisi tullut kuuloonkaan.

Mikä sai 14-19-vuotiaat pojat käyttäytymään noin? Tunnetusti joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta taustalla oli muutakin; jokunen vuosi aikaisemmin oli varhaisnuorison keskuudessa kulkutaudin tavoin levinnyt tinnerin ja muitten liuottimien imppaaminen. Kuolonuhreita ei vältytty, Hesari julkaisi ohjeita vanhemmille ettei yllätettyä lapsikäyttäjää saanut säikäyttää tai päästää juoksemaan pakoon, koska rasituksessa sydän pysähtyi herkästi. Tinneri, Dikka, Tolu, kontaktiliimat, kaikki liuottimet ovat juuri sitä mitä nimi sanoo: liuottimia. Rasva liukeni imppaajilta erityisesti otsalohkosta joka tunnetusti säätelee käyttäytymistä. Pennuista osa liki lobotomoi itsensä, mitään kontrollia ei enää ollut, äkkisyttyvä apinaraivo vain. Pahinta oli että poliisi suhtautui lisääntyvään väkivaltaan "No pojat on poikia" - asenteella, kunnes muuan alaikäinen herranterttu mukiloi kaverinsa hengiltä Johanneksen kentän muurin luona. Sillon virkavallalla rapsahti valo lamppuihin; huonoa mainosta meille! Asiaan tartuttiin kovalla kädellä. Osa jengistä hävisi kuvioista "luonnollisen" poistuman kautta, osa syvenevän vankila- ja väkivaltarikoskierteen tietä. Homot saivat jälleen hengittää hetkisen vapaammin, mutta niin Mäntymäellä kuin Laaksossa oli sattunut useita hyvin ikäviä pahoinpitelyitä, josta uhrit eivät uskaltaneet kertoa poliisille. Nuorisojengit kyllä sen tiesivät etteivät hintit rohkene mennä virkavallan pakeille, ja jonkin aikaa meno oli sen mukaista. Loppui taivaan kiitos kumminkin miltei yhtä äkisti kuin oli alkanutkin, kyseessä oli parin kolmen vuoden periodi.

Sitä ennen homoja oli ennemminkin pelätty, en oikein tiedä miksi mutta karkuun kyllä jätkät juoksi jos kusiputkassa heteroa hipaisi. Poikkeuksen tekivät venkulat, ex-vangit jotka olivat talossa oppineet tavoille jos toisillekin. Tietyt tyypit tulivat Steissiltä Kujalle ja putsasivat pisoaarissa hintin pari rahoistaan. Kunnon konnia kuitenkin oltiin, ei ketään lyöty, uhkailtiin vain sen verran että lompakko ja kello luovutettiin. Kyse oli tienaamisesta, ei väkivallasta. Itse vältyin moiselta koska tunsin Hugin, venkulan joka oli huomannut että jotkut homot olivat oikeastaan aika ok porukkaa; hän poikkesi skootterillaan Kujalle kun tiesi rosmojen olevan tulossa ja vinkkasi asiasta tutuille jotta osattiin häipyä vähin äänin. Hugi oli kookas, komea mies, maineestaan tarkka bisse, mutta kyllä häneltä satulanlämmintä sai jos älysi kauniisti pyytää kun ketään ei ollut kuulomatkan päässä. Muistanpa useammankin romanttisen hetken Seurasaarentien tuomien vehmaassa katveessa, jonne pääsin skootterinsa takaistuimella (huokaus...). Hugi oli huomaavainen, raju mutta lämmin rakastaja, miehuudestaan ja voimastaan ylpeän tietoinen, ei tarvinnut korostaa tai esittää mitään joten hän kykeni olemaan pelottoman lempeä nuorta pojanvarsaa kohtaan, salli suudellakin.  Arvostin sitä suuresti ja osoitin sen miten ikinä voin, asenteeni huvitti mutta myös hiveli häntä, luulisin; ainakin hän aina oli hyvä ja hellä minulle kun yhteen osuimme, heittipä vielä kotiinkin jaetun onnenhetken jälkeen.

Toinen aalto oli paljon rankempi ja synkempi, se ajoittui jonnekin 1980-luvun puoliväliin muistaakseni. Nuo Melangon mainitsemat symbioosisuhteet olivat usein hyvin riskialttiita: vankilassa, poikkeuksellisissa olosuhteissa oli päästy toteuttamaan pakottavia mutta torjuttuja homoseksuaaleja impulsseja. Sisäiset ristiriidat saattoivat olla hyvin rankkoja, siviilissäkin haksahdettiin miehiin (yleensä kun oli alkoholilla poistettu estot), orkun jäkeen iski hirveä syyllisyys joka projisoitiin toiseen ("Toi saatanan homo vietteli mut!") ja sitten rankaistiin itseä toisen hahmossa. Jälki oli yleensä karmeaa, silloisen vankilakoodin mukaan homon sai tappaa - vankilassahan muutenkin raa'at väkivaltarikolliset ovat korkeaa kastia. Venkula saattoi olla aito psykopaattinen sadisti tai narsisti, todella taitava psykologisissa peleissään, ja vastakappaleitahan toki löytyi: karski "tosimiehekkyys" on aina vedonnut tiettyyn homotyyppiin,  itsetuhoiset taipumukset hädintuskin pinnan alla pitäviin patologisiin masokisteihin (sanon tarkoituksella patologisiin: tiedostettua, molemminpuolista vapaaehtoista S/m -suhdetta aikuisten välillä en todellakaan dissaa tai pidä sairaalloisuutena). Tietyllä tapaa "ulkoistettu itsemurha", toisen suorittama, toisen syytä...Yöperhosen aivoissa on kiintoisa mekanismi: kun voimakas valo osuu vasempaan silmään, alkaa oikea siipi väristä hillittömästi, ja otus suistuu suoraan liekkiin. Ihmisen psyyke on kompleksimpi, mutta joitain kuolettavia solmuja sieltäkin löytyy ja laukeaa oikeissa olosuhteissa.

Ensimmäinen uhri oli Mummo, hilpeä ja harmiton vanha transu Valintatalon lihatiskin takaa, sitten vajaan kuukauden sisällä muudan baarimikko, molemmat ihan lähikortteleistani. Juorut ja huhut lensivät kalmanhajuisin havisevin siivin kuin sadun pahat korpit, jengi alkoi katsella toisiaan uusin silmin, kyräillä pelokkaasti tuntemattomia. Vanhalta lähdettiin vain vanhojen tuttujen kanssa jatkoille, jos niittenkään. Sitten kävi se pahin, Lumikin - lähipiirissä Riivinrauta-Riittana tunnetun - muotitaiteilijan tapaus. Hän oli poiminut  mukaansa jonkun, kukaties kenet, ja löydetty asunnostaan puhelimen johdolla sidottuna, kuiviin vuotaneena. Puukoniskuja huhuttiin olleen yli viisikymmentä. Silloin ei ollut poliisitv:tä, mutta yhteydenottokehoituksia ja vihjepyyntöjä alkoi ilmestyä pömpeleihin ja pusikkoihin paperilapuilla. Asia lopulta selvisi, Hesari julkaisi todella tiukan asiallisen kokosivun raportin jossa onnistuttiin miltei kokonaan kiertämään perimmäinen kysymys: kuka ja miksi. Loppusaldoksi jäi arvelu psykopaatista tappajasta, hienovaraisesti annettiin ymmärtää että nalkissa tyyppi oli ja pysyisikin. Vankimielisairaalaanhan moisesta joutuu, tietty, ja se onkin niitä ainoita todellisia elinkautisia joita voi saada. Hesarin jutun tarkoitus varmaan oli kertoa että tappaja oli saatu kiinni, älkää pelätkö enää, teitäkin poliisi suojelee ja hoitaa hommansa. Hyvä niin, siivet leikattiin kaikenkarvaisilta spekulaatioilta. Silti Vanhalla tunnelma oli pitkään aika erikoinen, hysteerisen hilpeän pinnan alla kyti pimeä pelko.

Sattuihan sitä myöhemminkin; Kari S. Tikan tappoi puolivahingossa muistaakseni virolaisvenäläinen kaksikko joka kuvitteli etteihän homon kolkkaamisesta mitään seuraa. No, oppivathan kundit jotain skandinaavisesta oikeusjärjestelmästä. Ja löytyi myös ihan omasta joukosta varsinaisia dekkarikelpoisia juttuja, väärennettiin testamentteja ja syötettiin unilääkkeitä, mutta ne olivat yksittäistapauksia. Mitään laajamittaisempaa ei - ainakaan Suomesta - ole korviini viime aikoina kantautunut, etelä- ja itä-Eurooppa sekä Venäjä vaikuttavat olevan luku sinänsä. Vaan mitäpä minä tiedän, tänne tornin korkeuksiin erakoitunut otus. Ehkä jotain kumminkin; maailma on meille miesrakastajillekin helpommaksi muuttunut paikka, lännessä ainakin. Rakkaat kanssaeläjäni, pidetään siitä kiinni, työskennellään sen eteen että kaikki saisimme kaltaisinamme elää, yhdessä, rauhassa ja rakkaudessa!


perjantai 13. joulukuuta 2013

You move me

Marraskuisena aurinkoisena sunnuntaina, yhtenä viimeisistä, lähdin Sinebrychoffin museoon tarkoituksenani käydä uudelleen läpi Puut ovat runoja -näyttely. Sen runsaus oli ensimmäisellä kerralla hämmentänyt minut, en ollut jaksanut keskittyä kaikkiin teoksiin. Nyt lisätärppinä oli kellariin avattu pieni osio eläimistä, 1600-luvun alankomaalaista grafiikkaa.

Viivyin pitkään suosikkieni luona: Simbergin Syksy metsässä, sellainen josta en mitään ollut tiennytkään; Schjerfbeckin Puut ja auringonlasku, miltei abstraktioksi tiivistynyt meditaatio elämän kääntymisestä loppuunsa; Hiroshigen pari lumoavaa maisemaa; tietyt valokuvat, Eskolaa sekä Sammallahtea, toiset melankoliset, toiset hiljaisen hilpeät, etenkin ne kolme koirista ja puista. Niistä kyllikseni saatuani siirryin grafiikanlehtien pariin. Että osasivatkin olla koskettavia! Aitohollantilainen maanläheisyys ja huumori kukassaan: sika nukkumassa korva silmänsä peittona, tyytyväisyyttä uhkuen, herkkiä pieniä tutkielmia koirista, hevosista ja sonneista, ehdottoman varmalla kädellä ja lämmöllä toteutettuja miniatyyrikokoisia mestariteoksia. Osan kunnolla näkeminen vaati konttaamista lattianrajassa, mutta maksoi vaivan.

Iloisena palkitsevasta kokemuksesta olin jo lähdössä pois, kun muistin kolmannessa kerroksessa olevan mediataide-esityksen jota Hesarin kritiikki oli kehunut; Hanna Haaslahti: Vilpittömiä valheita. Ensin ajattelin jättää sen sikseen - kuten olen maininnut, nykytaide useimmiten jättää minut kylmäksi - mutta sitten päätin itsekseni että vilkaistaanpa nyt tuokin, samaan hintaan kun saa.

Toteutustapana oli heijastaa kuvia seinillä olevien taideteosten päälle sekä vierille, siten luoden uusia, kerroksellisia kokonaisuuksia joita äänitaustat täydensivät. Shamaanimainen hahmo liukumassa seinää pitkin nurkan yli, mies kuvaamassa meitä katsojia, tyttö jonka kädet näyttivät pitelevän muotokuvaa hänen kurkkiessaan sen yli; hm, tyypillistä. Eräällä harmaalla seinällä oli vain kaksi muotokuvaa 1700-1800-luvulta, klassista realismia: keski-ikäinen musta mies sekä jo vanhuutta lähestyvä parrakas eurooppalainen  paljasrintaisina, kovin vaikuttavia tutkielmia molemmat. Kävin lähempänä katselemassa niitä, sitten siirryin taaemmas ottamaan selvää mitä niitten päälle projisoitiin. Kaksi nuorukaista, toinen musta, toinen valkoinen, kieppuivat yläruumiit paljaina hitaasti toistensa ympäri, käsi kädessä. Hahmoista ikäänkuin irtosi varjonsa joka muodosti avoimen tilan jossa tuo kehollinen heijastuma liikkui. Taidokas toteutus. Ainahan mielelläni miehiä katselen, ja jäin sijoilleni sillä halusin myös nähdä minkälainen oli liikesarjan koko sykli, se tuntui kestävän aika pitkään. Alku, päättelin: liike oli miltei huomaamaton mutta tiesin jo suurinpiirtein kuinka se jatkuisi. Äänimaisema taustalla oli ollut huokailua, lapsen katkonaista puhetta ja eletronista tuulta, nyt se muuttui yhtäkkiä, synkronoitui noiden kahden nuorukaisen tanssiin: hauras naisen ääni alkoi laulaa kaipuusta, rakkaudesta. Teos hahmottui äkisti aivan uudenlaiseksi, odotukseni palkittiin ylitsevuotavasti. Liike ja liikkumattomat kuvat sekä laulu muodostivat yhtenäisen monikerroksisen kokonaisuuden, aika- ja tunnetasoissaan hämmentävän puhtaan miesrakkauden ylistyksen. Nuo tanssijat jotka eivät koskaan katsoneet toisiaan silmiin eivätkä koskaan päästäneet irti partnerinsa kädestä, muotokuvien vanhemmat miehet, samaten toisiinsa nyt liitetyiksi tulleet, toistensa heijastukset ajassa ja tuo pakahduttavan kaunis hiljainen laulu tulkitsivat rakkauden kauneutta ja vaikeutta, kaipuun ja lemmen yhteenivoutumista tavalla jota en ennen ollut kokenut muualla kuin unissa tai haaveissa. Kyyneleet valuen seisoin elämysvirrassaan, avoimeksi yllätetynä, niin suloisen kipeästi kosketettuna kuin olisin elänyt ensirakkauden vuosikymmenten takaa. An interior wounded with sudden joy...

Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmot ja tila jossa he tanssivat sulautuivat yhdeksi, laulaja vaikeni, seinällä kaksi muotokuvaa, elektroninen tuuli alkoi humista. Vielä portaikossa pyyhin kyyneleitäni, koetin saada edes kasvoni suht asiallisiksi, järkkynyt sisäinen maailmani oli mitä oli ja sai ollakin. Säteilevän rakkauden kosketuksen kirkastamana astuin hämärtyvään iltapäivään Bulevardille, pitkään vain kuljin jonnekinpäin, yritin etäistä kotia kohti, korvissani tuo kertosäe toistamassa totuuttaan kuin valaa vannoen: "...ei ole päivää eikä yötä / jolloin en rinnallais olisi..." Mikä jalokivi, mikä lahja! Oi iloa, kokea ja ymmärtää jotain uutta ilmaisukeinoa!

Kyllä, mediataide saattaa parhaimmillaan olla aitoa, olla Taidetta. Kiitos sinulle, tekijä!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Shine on, o Lefthanded Light!

Once again, traipsing down the memory lane we'll merrily go:

Joskus aiemmin mainitsin Frisco Renaissancena tunnetun (kirjallisuus)ilmiön, josta taisin ensi kertaa kuulla Advocaten sivuilla kaukaisella 1970-luvulla. Pienen mutta sitkaan työn jälkeen putoili pikku kotini postiluukusta pari vallan vakuuttavaa lehteä, paljonpuhuvilta nimiltään Gay Sunshine sekä Fag Rag.

Fag Rag oli kiukkuinen kuin ikääntynyt ja vatsakipuinen puudeli, räksytti minkä ennätti ja ja yritti purrakin mihin ylettyi. Ilmestymispaikka oli Chicago (!) ja kantavana eminenssinä Charles Shively, proffa jossain paikallisessa yliopistossa ja mitä ilmeisin akateeminen homoeksentrikko par excellence. Artikkelit, kuvat ja runot olivat varsinaista katuojajournalismia sanan kaikissa merkityksissä, todellista undergroundia. Kotikutoisessa rosorealismissa sen ohitti vain STH (Straight To Hell), joka kumminkin keskittyi vain yhteen elämänalueeseen (tuo tolkuton A5läpyskä julkaisi lukijoittensa seksikuvauksia sensuroimattomina, ainoa vaatimus oli että niitten piti olla totta, ei fantasiaa - arjen sosiologiaa parhaimmillaan!) kun Fag Rag oli - no, sanokaamme yleiskulttuurinen julkaisu.

Gay Sunshine keskittyi kirjallisuuteen. Proosa, runous, fiktio, asiateksti, haastattelut, kaikki kävi. Suurmiehenä homman takana oli Winston Leyland, varsinainen voimahahmo, jonka elämänkaari kulki katolisesta pappeudesta homoaktivismiin ja tantriseen buddhalaisuuteen ainakin, myöhemmistä vaiheistaan en ole varma. Lehden lisäksi hän pisti pystyyn kustantamon, Leyland Publications, joka julkaisi (ja kait julkaisee edelleen) laajan skaalan teoksia, homokulttuurihistoriallisista käännöksistä sarjakuviin, ja kaikkea siltä väliltä. Avartava linkki on alla:

 http://www.leylandpublications.com/lpnewandrecent.html

Useamman tiedonjulkaisu- ja kulttuuripalkinnon arvoinen suoritus, minusta ainakin.

 Erityisesti se kokoelma joka kokosi käännöksiä islamilaisen kulttuuripiirin homoeroottisesta kirjallisuudesta olisi syytä saattaa yleiseen tietoisuuteen nykyään, kun wahhabiittilaisuuden nousu on saanut ihmiset kuvittelemaan että kaikki muslimit kaikkalla ovat ja ovat olleet homovastaisia. Niin ne ajat muuttuvat; muistanpa kyllä, kuinka vielä pitkälle 1970-luvulle tehtiin matkoja pohjois-Afrikkaan ynnä muille muslimialueille ihan homoturismin merkeissä, sillä siellä löytyi halukkaita kumppaneita mielin määrin, niin nuorempia kuin varttuneempiakin, eikä suinkaan vain maksullisia.

Minulle mieleenjääneitä opuksia arvon kustantajalta ovat erityisesti antologiat japanilaisesta, etelä-amerikkalaisesta sekä jo mainittu islamilaiseen alueen homokirjallisuudesta, runokokoelmat - erityisesti ensimmäinen, Angels of the Lyre, oli maamerkki - ja omat ikisuosikkini, Erskine Lanen Game-Texts: Guatemalan Diaries ynnä runokäännösvihkonen In Praise of Boys; Arab poetry from al-Andalus. Tiesittekö että trubaduurirunous on suoraa jatkoa kait alunperin suufilaisuudesta innoituksensa ammentaneesta miestenvälistä rakkautta tematiikkanaan käyttävästä runoudesta, joka maallistui al-Andalusissa sen maurivallan aikana? Kristityn Euroopan puolelle tultuaan vain rakastetun sukupuoli muuttui, hitaasti paikallisvärikin vaihtui.

Game-texts: Guatemalan Diaries puolestaan on vaikeastimääriteltävä kokoelma matkakuvauksia, pohdintoja japanilaisesta runoudesta, zen-mietiskelystä sekä poikarakkaudesta. Ranskankielinen termi "impressions" ehkä hahmottaa sen parhaiten, tai japanilainen "zuihitsu" ("sattumanvaraisia sivellyksiä"). Nuo lyhyet muistiinkirjaukset ovat säilyttäneet ajattoman kuulautensa; vastikään luin sen uudestaan, yhä ilokseni.

Haikea muistelo: kun lähdin toiseen maailmaan, lahjoitin Setan kirjastolle täyden kokoelmani, viisi muovikassilllista kyseistä kirjallisuutta priimakuntoisena. Paikka sijaitsi silloin hulppeissa tiloissa Hietalahden torilla. Kun jokunen vuosi sitten tein saman tikin ajanvietekirjallisuudellani (lähinnä William J. Mannin tuotantoa, suosittelen näin sivumennen kevyisiin lukuhetkiin), sijaitsi paikka Suvilahden alueella taskunkokoisissa tiloissa, ja lahjoitukseni tuli tosi tarpeeseen. Mutta mitä oli tapahtunut aikaisemmin saadulle aineistolle, sillä hyllyssä niitä ainakaan ei ollut? En tiedä enkä viitsinyt kysyä, en halua nolata ihmisiä. Toivottavasti olivat löytäneet hyvän kodin, missä sitten lienevätkään.

Sapienti sat.





keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Summer's almost gone - where will we be?



Muutamassa päivässä ovat mäen riippakoivut saaneet pitkiä kultaroiskeita viherrykseensä, kuin leikkisivät olevansa kultasateita, ja jotkut vaahterat alkavat punertaa hennosti latvuksistaan. Puiston suurimmassa jalavassa ikkunan alla hehkuu pari räikeän keltaista läikkää, äkisti siihen syttynyttä.  Päivät lyhenevät; aamulla kun nousen on vielä pimeää, ja iltalenkkiä on aikaistettava jos tahdon kulkea valoisalla ajalla. Yöt ovat viilenneet kuten päivien valokin, ja tänään kuulin ensi kertaa tuulen kuiskauksessa tumman soinnun. Syksy saapuu taas kaupunkiin, hiljaa pantterintassuillaan harppoen.

Vaan olihan kesä, Stadin kesä, Kallion kesä… että vielä kerran sen sain kokea! Pitelen käsissäni muistini kristallikuplaa, katselen pyörteileviä kuviaan:

Loppukevään lauantaiaamu Franzeninkadulla, häikäisevä valo, emalinsininen taivas, pari autotallin ovea auki ja jätkät rassaamassa prätkiään ajokuntoon. Yksi nuorukaisista on kiivennyt matalan tallirakennuksen katolle, istuu siellä auringonläikässä aamun hienoista viileyttä uhmaten ilman paitaa, Karhutölkki jalkojensa välissä. Käsi rapsuttaa hajamielisesti vasemman olkapään kotkatatuointia, varmaan vielä tuoreuttaan vähän kutiavaa. Pitkä lihaksikas vartalo, vaaleat kiharat hiukset, kasvot valoon kohotettuna, hymyillen suljetuin silmin hän on komea kuin allegorinen hahmo, kesän onnen lupausten ruumiillistuma…

Kaksi nuorta tyttöä tepsuttamassa ylikireissä leggingseissään pitkin Hakaniemen torin laitaa, keskenään jutellen, miellyttävän tietoisina miesten katseista, nupukiveyksellä käsikkäin toisiaan tukien koska valtavat kiilakorkonsa saavat heidät askeltamaan huterasti, hoippumaan siroina kuin vammaiset kauriit…

Eräänä viikonloppuna Kaarlenkadun ankeassa vuokrakaksiossa hehkuu kätketty tähti: keski-ikäisen levysepän matkaan on Harjun saunasta tarttunut työmaakuppilasta tuttu hitsari, kossupullo taskussaan. Asiat ovat edenneet yllättävään pisteeseen, sillä kumpikin on nyt suudellut miestä ensimmäisen kerran. Isoilla kourillaan he pitävät tiukasti, vähän kömpelösti kiinni toisistaan, salaa haaveillusta uudesta onnestaan, tuhat tulista tangoa sydämissä soiden. Kolho vuodesohva on silta sateenkaaren tuolle puolen, laiva yli lemmen meren, valmiina kantamaan heidät palmusaaren satamaan, ja hoosianna, kossuakin on vielä miltei neljännes jäljellä! Ilta lempeä niin täys eikä yöllä loppua lie..

Brahiksen kentällä kolme junnua pelkissä shortseissa donkkaa korista, yksi singahtaa hyppyyn rastat ilmassa heilahtaen, karvainen kainalo ja kostea rinta kimaltaen. Pallon pudotessa sukan läpi on naurunsa auringon kiloa kirkkaampi, pikainen halaus kaverilta, yläfemma toiselta – vanha mies verkkoaidan takana hymyilee hämillään ja haikeana, kumartuu silittämään koiraansa joka katsoo häntä lempeän ymmärtävästi, nuolaisee tuttua kättä, sitten kaksi harmaata hallia jatkavat yhteistä matkaansa…
 
Paloasemalla puuhataan juhannuksen viettoa: autohallin ovenpielissä on koivut, kattotasanteella pallogrilli valmiusasemissa, perunasalaatti ja paperilautaset pöydillä. Nuorempi palomies on pitkään katsellut vuoromestarin leveää valkean teepaidan peittämää selkää ja ruskettuneen niskan äskettäin ajellun hiusrajan valkeaa kaarta, kuin takaperoista hymyä; sydän on alkanut jyskyttää raskaasti kun hänelle on hitaalla, järkähtämättömällä selkeydellä paljastunut miksi hän niitä tuijottaa, mitä hän totisesti haluaa, kun työkaveri käännähtääkin ympäri ja lukee totuuden kasvoiltaan kuin lööpistä. Kaikki pysähtyy hetkeksi. Ennenkuin paniikki ehtii kouraista sisuksia, vuoromestari hymyilee tummat silmät tyyninä: "Pertsa, tuutsä jeesaan mua, kannetaan juomakorit yhessä ylös." Tasainen hammasrivi paljastuu vinoon virnistykseen: "Tuus ny hei, mä tartten just sua enkä ketään muuta - tajuutsä Pertsa?" Kykenemättä puhumaan, rukous katseessaan hän voi vaan nyökätä. Vahva käsi tönäisee olkapäätään: ”Okei, sit mentiin.”  Ja portaikossa kulkiessaan ihme tapahtuu: käsi palaa olalleen, puristaa sitä hiukan - se ote pitää - sitten silittää, ihan hetkisen vain…

Rakkauden kesä!

- Ja valkeat huoneet joissa hetkeksi herään miehen lämpöön, raskaaseen tasaiseen hengitykseensä, roomalaisen sotapäällikön profiiliinsa nukkumassa leijonanuntaan vierelläni; iltapäivän tyyni valo kun istumme kirkonkylän keskustassa penkillä, jäätelötötterö kummallakin; tuttu pitkä hahmo tulossa minua vastaan puron vartta, hymy vihreissä silmissään, ja satakieli oksistossa laulaa pakahtuakseen…

Rakkauden kesä, yksi monista.  

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Meetings with remarkable men 2

Poliisi, poliisit - he ovat aina olleet jotain perin kiehtovaa minulle. Se ristiveto pelkäämisen ja luottamisen välillä mikä vallitsi ennen lainmuutosta (ja aika pitkään sen jälkeenkin), on - onneksi! - voinut vaihtua turvallisuudentunteeksi lähellään. Sitähän sitä ennenkin toivoi, mutta silloinen yhteiskunnallinen tilanne teki sellaisesta mahdollisuudesta vain etäisen haaveen, ja kohteesta itsestään arvaamattoman vallankäyttäjän, yhtaikaa uhkaavan ja haluttavan. Noina aikoina vain miehet olivat poliiseja, ja moottoripyöräsellaisten puku mustaa nahkaa (huokaus)... Aina joskus tiemme kohtasivat; parista ikävästä tilanteesta 60-luvulla selvisin hyvän tuurin ja nopeitten jalkojeni avulla, onneksi sillä seuraukset olisivat olleet katastrofaaliset. Myöhemmin, 70-luvulla kun aika oli toinen, sattui mm. seuraavaa:

Lempeänlämmin alkusyksyn yö, elokuu häthätää syyskuuksi taittuneena, ja minä suuntaamassa Mäntymäelle. Ilma oli hyväilevän kostea, asvaltti kiilsi heijastellen valoja, ja katulamppujen ympärillä hohti laaja sädehtivä pisarakehä. Kulku oli kevyttä, buutsini tuntuivat siivekkäiltä, nahkarotsi toiselta iholta. Lupasi hyvää.

Perillä marhasin pitkin kenttää, jengiä oli paikalla jonkun verran muttei mitään erityistä. Koukkasin kerran pari mäelle, sama juttu siellä. Niinpä palasin Jennyn Teehuoneen luo, pikku puiston puitten katveeseen ja jäin odottelemaan josko jotain ilmaantuisi. Pari iäkkäämpää herraa kulki vierestäni edellisiltaansa ruotien: "Menitsä sit meiltä minnekään?" "Vanhalle, kantapöytään, siinä istu semmonen nuorempi...jossain välissä vähän kopasin ja se äsähti et mitä sinä vanha äijä klähmit - vanha äijä, kuvittele! Vanha äijä, niin se mulle sano! Vanha äijä, aattele!...Kyl myöhemmin ku se oli enämpi kännissä niin anto se mun pöydän alla koittaa mut ei lähteny kämpille kumminkaan..." Itsekseni hymyillen siirryin kohti katukäytävää parin siskon arvioivan katseen ohi: " - mä laitoin valmiiks oikein paljo Niveaa taakse  et jos herroi haluttaa nii siitä senkun sisään vaan, kuuluu vaan et pllurrps...kato, kato tota, kyl mä ton ottasin!"  "Joo mut noi nahat, siis miten ne sen oikein tekee ku ollaan sillai, pitääks ne ton rotsin päällä vai? Ja eiks ne oo jotkut aika kovaotteisiiki?..."

Seisoin nurmikolla, miltei jalkakäytävän reunalla kun sähköisku kävi lävitseni: Urheilukatua pitkin lähestyi ratsukko. Ensireaktio oli tietysti häipyä vähin äänin, mutta sitten päätin jäädä. Mikäs tässä, saahan kadulla seisoskella, enkä ollut turhan lähellä pömpeliäkään, pahimmillaankin sheriffi kehoittaisi vain menemään muualle. Jokin outo tunne piti minua vallassaan, paikoillani. Mies ja hevonen lähestyivät yhä, ja hengitykseni oli salpautua. Näky oli kuin unesta: hepo oli maidonvalkoinen, sen karva välkkyi himmeästi hopealle hämärässä, harja ja häntä olivat kuin usvaa, viimeisen päälle hoidetut. Poliisi joka istui ryhdikkäänä selässään, hiljaa keinuen askelluksen tahtiin, oli pitkä ja vaalea, jäisellä tavalla komea mies. Kätensä pitelivät höllästi ohjaksia, katse oli tiiviisti suunnattuna taivaanrantaan, ei ainutta silmäystä hän luonut ympärilleen. Kentaurinkaltainen pari tuntui säteilevän himmeää valoa. Puitten lehdet hipaisivat hetkin koppalakkia kun tyynen majesteettisesti ilmestys paarsi puiston ohi pitkin jalkakäytävää Töölönlahdelle päin. Pari heikkohermoisinta kenttäläistä oli luikkinut pois, muut seisoivat vaiti, äimistyneinä. Tuijotin, kerrankin sain katsella rauhassa hämärän intohimoni kohdetta. Sydämeni veisasi kiitosta kun tuo jalo kaksoishahmo hitaasti katosi tienmutkan taa. Lumous haihtui kuin saippuakupla olisi puhjennut, vaimea jutustelu ja liikehdintä alkoivat uudelleen. Kiitollisena saamastani valtaisasta lahjasta huokasin syvään, lähdin kävelemään kotiinpäin: en kaivannut enää mitään, olin saanut sen illan nimiin enemmän kuin olisin rohjennut pyytääkään. Näkyä sydämessäni hellästi kantaen kuljin läpi yönhiljaisen kaupungin, kaksoistorneja kohti, ääneti laulaen.

                                                                  *  *  *

Varhain eräänä alkukesän kirkkaana lauantaiaamuna palasin kotiinpäin joltain retkeltäni, asuin silloin Rööperin mustimmassa sydämessä (joo, se oli todella vielä renttuinen Rööperi silloin, juppikauden Punavuori siitä tuli vasta myöhemmin). Matka kulki Liikkuvan Poliisin ohi, katupielessä oli prätkä ja kyttä sen kimpussa, bensatankin lukko kai hannasi tai jotain. Vilkaisin häntä, sain lainvalvojalta rutiiniinkuuluvan valppaan tsekkauksen takaisin - ja nauliuduin niille sijoilleni. Pitkä, roteva skoude mustissa nahoissaan, lyhyt punerva parta ja sänkitukka joka koetti kihartua muttei ihan kyennyt, silmät harmaata terästä, kypärä kiikkumassa ohjaustangossa... Nolotti niin penteleesti mutten kertakaikkiaan vaan kyennyt liikahtamaan paikaltani, näky oli aivan tolkuttoman upea. Kasvoiltani varmaan paistoi valtaisa avuton ihailu ja hillitön halunsekainen kaipuu kuin majakasta loisto. Sheriffi puuhasteli masiinansa parissa kaikessa rauhassa, olimme kumpikin ikäänkuin yksinämme, katu aivan autio, vain aamun sokaiseva valo ja lokkien ajoittainen kirkuna. Mittarit piti tarkistaa, sytytystulppien johtoa koettaa, varmistaa pakoputken suojuksen kiinnitystä, tiesmitämuuta... Poliisi oli milloin selin minuun, milloin kasvokkain, milloin toinen jalka pakoputken päällä, milloin polvi istuimella; koko nahkaanverhoutunut komeus näytetiin kaikista mahdollisista näkökulmista, pitkään ja perusteellisesti. Pari kertaa tiukka katse tarkisti minut, mutta aina silloin syvennyin koulun seinän kelloon, olin kuin en olisikaan. Tyytyväisenä siihen etten tavoitellut mitään enempää, komsarjus jatkoi hommiaan eli esitystään kiitolliselle katsojalleen. Kattele kundi nyt kyllikses kun kerrankin jotain näin upeeta näät, taisi olla ystävällinen taka-ajatuksensa. Totisesti osasin olla siitä iloinen! Showta kesti varmaan liki varttitunti, sitten kyttä oikaisi raamikkaan vartensa ja venytteli nautinnolisesti, kädet pään yläpuolella. Hyvä etten kalsarilaakeja saanut... Hanskat handuihin, kypärä käsiensä välissä hän äkisti loi minuun pitkän, ymmärtävän katseen - välähtikö noissa teräksenharmaissa silmissä lämpö, kaartuiko toinen suupieli aavistuksen verran hymyyn? - sitten hän painoi kypärän päähänsä, läimäytti visiirin äkisti alas silmiensä eteen ja polkaisi prätkän käyntiin, harppasi sen selkään ja kaartoi tien päälle. Saattoi olla että oikea kouransa hieman heilahti kuin jäähyväiseksi, ehkä ei. Murahdin itsekseni, vielä uudemman kerran, nyt jalat irtosivat sijoiltaan. Matka kotiinpäin jatkui, virnotin kuin mielipuoli. Kadunkulmassa päästin cowboyhuudon, hyppäsin ilmaan ja napautin buutsien korot yhteen. Taivas virtasi valoa, katu ja sen ainut kulkija hehkuivat yhtälailla loistettaan.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Meetings with Remarkable Men 1

Kuuma alkukesän iltapäivä jokunen vuosikymmen sitten, ja minulla loma. 
Kuinka ollakaan, sain päähäni lähteä ulkoilemaan luontoon, tietylle 
alueelle tietty, nähdäkseni josko jotain kiintoisaa sattuisi kohdalle. 

  Vaeltelin pitkin poikin ja silmäilin muita samalla asialla 
harhailevia, muttei oikein mitään molemminpuoleista tuntunut löytyvän. 
Istuksin tovin kalliolla ja lähdin takaisin polkua kohti, kun pitkä 
nuorehko mies astui päättäväisesti  eteeni.

Tyyppi oli yksi komeimmista koskaan näkemistäni miehistä; ”…his face 
had the desperate beauty of El Greco’s martyrs’ kneecaps” (Genet). 
Pitkä, hoikka, tummatukkainen, iho alabasterinvalkoinen, selkeät 
säännölliset piirteet, aistilliset huulet ja silmät kuin kaksi 
pistoolinpiippua.  Hänestä säteili vaivoin hillittyä räjähdysaltista 
voimaa kuin maahan pudonneesta korkeajännitejohdosta. Seisten miltei 
kiinni minussa hän jutteli matalalla äänellään nopeasti ja 
intensiivisesti, teki ylen ystävällisesti tuttavuutta. Hälytyskellot 
soivat päässäni, olin jokseenkin takuuvarmasti tekemisissä tappajan 
kanssa – mutta komean sellaisen, eikä yhtään  uhkaavanoloisen, 
kaltaisensa  vain, vähän kuin tiikeri olisi metsässä osunut kohdalle 
ja kaivannutkin silittelyä. Liikahdin sen verran että kaverin kasvot 
joutuivat varjoon: pupillit reagoivat normaalisti, tyyppi ei siis 
ollut huumeissa, jostain muusta oli asenteessaan kyse.  Rentouduin 
enemmän.

Tasoliukuma tapahtui miltei huomaamattani: kaverin voimapiiri otti 
minut sisäänsä, maailmassa ei ollut muuta todellista kuin me kaksi ja 
maailmanlopun valossa hehkuvat puut ja kalliot. Kookas käsi tarttui 
olkaani yhdistäen virtapiirin lopullisesti, ja nuo kasvot kumartuivat 
puoleeni: ”Pelkäätsä mua?” Syvälle noihin pedon silmiin katsoen 
vastasin totuudenmukaisesti: ”En.” Ehkä hymyilin, en tiedä. Hän 
ainakin hymyili: ”Hyvä! Kato mä voin olla tosi paha mies, mut sulle mä 
tahdon olla tosi hyvä…”.  Taisin huokaista kiitoksen.

Nopeasti ja päättävästi hän johdatti minut syrjään, pienelle 
aukeamalle tiheässä pensastossa ja avasi punervan paitansa. Paljastuva 
vartalo oli yhtä täydellinen kuin kasvonsa, tiukan lihaksikas, 
kiinteä, kalpea; rinnan paaden kaaria tähdittivät laajat tummat 
nännit, navasta virtasi kapea karvavana alaspäin. Kevyt painallus 
hartiassani sai minut polvistumaan mutta sen olisin tehnyt muutenkin 
maskuliinisen komeutensa edessä, kuin ilmestyksen maahan iskemänä. 
Rivakasti hän aukaisi farkkujensa etumustan, työnsi ne alas reisiensä 
pylväitä, kahareisin edessäni kuin Atlas, Rhodoksen kolossi. Tuuhean 
mustan maton keskestä kurkottava kookas kalu oli puhdaslinjainen, 
hieman ylöspäin kaareva ja seisokissa jo, yksi ainut sininen suoni 
korosti sen sileää valkeutta. Komeuden yllä kaartui aavistuksen verran 
horjuvin tikkukirjaimin vatsanahkaan tikattu teksti: vain sinulle 
rakas. Joopa, sen tiesin missä moisia tehtiin, ja missä mies oli ollut, 
jos jotain sellaista olisin epäillyt niin varmistus oli saatu.

Tuijotin näkyä hetken, ahmin sitä silmilläni, sitten katsoin ylös 
noihin pistoolinpiippuihin, pyysin sanattomasti lupaa tehdä mitä 
molemmat halusimme. Hänen hymynsä syveni, silmiin syttyi lämpö. Hän 
antoi minun, meidän, odottaa lyhyen nautinnollisen hetken, nyökkäsi 
sitten hyväksyntänsä.  Tartuin käsilläni lanteisiinsa kuin suureen 
lämpimään maljaan ja join yhteistä nautintoa hitain täysin siemauksin, 
tein sydämeni ja haluni pohjasta kaiken mitä ikinä pystyin ja osasin, 
kai jotain uuttakin keksin vielä siinä. Taivaat avasivat meille 
pyörremyrskyn silmän, raivokkaan tyyneyden asuinsijan…

Kun se oli ohi, hän nosti minut kainaloista seisomaan kuin 
pikkulapsen. Hyvä niin; vapisin kauttaaltaan, tuskin olisin omin 
voimin päässyt ylös. Pitkät, ilmeikkäät sormet napittivat farkut ja 
paidan, häkellyttävän hetkisen hipaisivat karheilla päillään poskeani. 
”Nää jutut on mulle aika uus asia, ja mä oon aika äkkipikanen mies, et 
jos näät mut joskus taas täällä ni älä tuu puhumaan, oota et mä tuun 
jutteleen sulle, ok? Ettei käy vahinkoo..”  Nyökkäsin, hän hymyili 
edelleen, sitten käännähti kannoillaan ja talutti minut polulle, 
tönäisi lempeästi olkapäätäni ja lähti kävelemään pois, taakseen 
katsomatta. Siinä seisoin ja tuijotin jälkeensä, täysin vailla 
ajatuksia katsoin tuon pitkän vartalon notkeaa askellusta poispäin 
pitkin valon kultaamaa metsäkujaa. Jotain naksahti sisälläni, jotain 
murtui: säntäsin juoksemaan peräänsä. Soran rahina jakojeni alla: mies 
käännähti ääneti, nopeasti, taas olin kasvokkain tiikerin kanssa. 
”Jätkä hei, pidä…pidä itsestäs huolta, pidä hyvä mies itestäs oikein 
hyvää huolta”, huohotin. Aika pysähtyi hetkeksi, kasvoillaan oli 
tutkimaton ilme. Sitten nuo kookkaat kädet tarttuivat hartioihini, ja 
varovasti, höyhenenkevyesti hän suuteli otsaani, vavahtaen kuin olisi 
painanut huulensa hehkuvaan hiileen. ”Noin”, hän huokasi tuskin 
kuuluvasti, minua pitkään ja vakavasti katsoen, sitten kääntyi yhtä 
äkisti kuin äskenkin ja oli hetkessä poissa.

Seisoin kauan paikallani ja vain hengitin hitaasti, syvään, maailman 
asettuessa hiljalleen ennalleen ympärilleni. Häikäistyneenä lähdin 
kulkemaan jonnekin, poispäin, tovin päästä löysin itseni Töölönlahden 
rannalta. Menin niemekkeen äärimäiseen kärkeen, katselin merta, sen 
laineita, Linnunlaulun puita ja taloja niiden siimeksessä, kaiken yllä 
kesän kulta. Yksinäinen tiira lensi ohi, koukkasi alas viiltäen veden 
harmaanvihreän silkin kalvoon ohuen vanan ja sitten lensi pois kantaen 
nokassaan jotain säkenöivää sätkivää. Tuijotin sen jälkeen, taivas 
tyhjeni, ja äkkiä tiesin ehdottomalla, lempeällä varmuudella etten 
koskaan elämässäni enää kohtaisi Petoa, valtiastani.

torstai 31. tammikuuta 2013

Mitä teit sä siellä, aske-daske-daa? Etsin yhtä ystävää, aske-daske-daa! Osa 2.

Palataanpa muistojen maisemiin, 1960-80-luvulle, kuten aiemmin lupailin.

Jos sää sekä sisäinen vimma sallivat, kruisailun saattoi aloittaa Kirsikkapuistosta eli Kirsikasta, sinne vei kätevästi trollikka 14, Merikadun päässä oli käänne. Minuutin kävelymatka ja perillä oltiin. Koko puisto oli toiminta-aluetta, mutta varsinkin se vanha vaatimaton puupömpeli, joka nökötti häveliäänoloisena siinä reunalla. Jengiä riitti.

Jos ei tärpännyt tai muuten vaan oli kulkutuulella, sieltä suunnattiin Johanneksenkirkolle, alakulman sekä Korkeavuorenkadun kahden hengen peltiset pisoaarit (Johanna I ja Johanna II) tarjosivat näkösuojan sekä mahdollisuuden pikakontaktiin. Riskinsä siinä oli, sillä Johanna I oli aivan poliisilaitoksen kupeella, kytätkin käyttivät sitä asiointiin eikä heitä sopinut toimituksessa häiritä ellei välittömästi halunnut selliin. Muutakin tosin oli siellä tapahtunut lainvartijoitten kanssa, huhuttiin, mutta sen varaan harva uskalsi laskea. Turvallisempaa oli norkoilla kirkon vieressä kaiteen luona, tupakkaan saattoi aina pyytää tulta ihan viattomasti. Johanna II:n alaseinässä oli suuri virtsan siihen syövyttämä reikä, siitä näki heti josko joku oli sisällä odottamassa. Hieman hankala senkin sijainti oli, aivan bussipysäkin tuntumassa, mutta asiantuntemattomat häipyivät heti vetensä heitettyään. Jos joku jäi seisoskelemaan, homma oli varma.

Sieltä matka jatkui Vanhan eteen, sisäänkäynti oli silloin Kolmen Sepän kohdalta, siinä alaikäinen meikäläinen saattoi päivystää tarjoamassa vaihtoehtoista ja ilmaista ajankulua asiasta kiinnostuneille; sama juttu naapurikorttelissa, Hansan edessä. Kauaa en yleensä paikalla jaksanut notkua, alkuillasta ainakaan, suunta kulki Kissankujalle eli Kujalle (sillä nimellä se minun aikanani tunnettiin, ilmeinen lyhentymä Kissalan poikien eli poliisien kujasta). Melko häkellyttävä paikka se olikin: kusiputkan ympärillä kävi jatkuva trafiikki, ja parhaimmillaan Mannerheimintien puoleisella seinustalla, Itkumuurilla, saattoi seisoskella toistakymmentä partneriehdokasta. Jotain yleensä osui kohdalle…

Pallokentän, nykyisen Finlandiatalon seutu oli samaten suosiossa, mutta itse kartoin sitä (olin kerran ollut kärähtää siellä) ja suuntasin mieluummin Museolle, se oli pömpeli aivan Arbiksen tuntumassa. Paikan nimi selittyi sen sijainnilla Kansallismuseon takana, mutta ilkeät kielet väittivät nimen johtuvan asiakaskunnasta: iäkkäämmät säälliset töölöläishomot hyödynsivät pelkästään sitä eivätkä suurin surminkaan olisi suistuneet Kissankujan kaltaiseen alentavaan paikkaan, mitä nyt vahingossa kännipäissään tai muuten vaan kun silmä vältti.

Sieltäpä saattoikin taapertaa rantatietä pitkin Mäntymäelle, jo reitin varrella saattoi joku sopiva kanssakulkija osua kohdalle ja jos ei, niin kentältä jokseenkin takuuvarmasti kontaktin löysi. Kadun lähellä, sireenipuskien suojassa oli antiikkinen pyöreä tilava peltipisoaari, Jennyn Teehuoneena tunnettu mukavuuslaitos – tosin taasen hieman hankalasti poliisilaitokselle näkyen – ja alapuistossa seisoskeltiin puitten alla tai spatseerailtiin sen kujasilla. Kentälle ajoivat autonomistajat, siellä saattoi poiketa juttelemassa ikkunasta josko kyyti löytyisi sateenkaaren tuolle puolen. Mäellä oli pimeää ja runsaspusikkoista, siellä tapahtui kaikenlaista jos sekaan uskaltautui. Reviiri jatkui Uimastadionille saakka, josta olikin lyhyt matka kadun yli sairaalan viereisessä metsäsaarekkeessa sijainneelle Tervahoville, ikivanhalle puupömpelille. Vähän matkaa eteenpäin ja oltiin Keskuspuiston kallioilla, jossa runsas määrä kaikenikäisiä herroja nautti raittiista ilmasta ja lähimmäisenrakkaudesta, kuten eräs tuttu asian ilmaisi. Sieltäkin pääsi vielä pitemmälle, metsän siimeksessä sijainneelle Piilopirtille, mutta niin pitkälle en koskaan jaksanut. Jo tuohon kävelyretkeen sai kulumaan suuremman osan yöstä, silloinhan oli turvallisinta toimia.

Muita kohtauspaikkoja olivat Seurasaaren yleisötoaletit sekä Tannerin kentän viereinen tiilipytinki, Jauholaari; nimi tuli siitä että sekä siellä mutta varsinkin kentän Hämeentien puoleiseen seinustaan nojaileminen tahri päällysvaatteet valkeaan sementtijauhoon, moisen kavaltavan merkin huomasi moni kauhukseen itseensä saaneensa kun koetti huomaamattomasti luikkia kotiinpäin. Minä en niissä käynyt lainkaan, Kirsikassakin vain ylen harvakseltaan; Kuja sekä Mäntymäki olivat oivallisesti sopivan liikennereitin varrella ja tarjosivat erinomaiset mahdollisuudet kaikenlaisiin tapaamisiin.

En minä eivätkä useimmat muutkaan siellä hilluneet illasta aamuun, vuodesta toiseen silkan satyriasiksen tai seksiriippuvuuden pakottamina, vaikka niitäkin tapauksia varmaan joukossa oli. Ei, siellä oltiin koska muita tapaamispaikkoja ei ollut, paitsi ravintolat Vanhan Kellari ja Hansa, joihin kaikki eivät halunneet/uskaltaneet/voineet mennä. Jos kohdalle olisi sattunut mies joka olisi ehdottanut pitempää suhdetta, kukapa siihen ei olisi tarttunut. Myöhemmin vapautumisen aikoina yritettiin toki muodikkaasti välttää ”heteronormatiivisuutta”, avoimet liitot olivat ajan sana sukupuolisuuntaukseen katsomatta. Taivas tietää miten monta pikku sydäntä siinäkin hommassa särkyi vaikkei yhtään pitänyt niin käydä, oivoi kumminkin, aijai miten sattuikin, minuunkin.

Jottei tämä jäisi pelkäksi kalseaksi raportoinniksi, seuraavassa osassa tarjoilen muutaman ikimuistoisimmista kenttätyökokemuksistani. Koettakaa kestää eli pysyä housuissanne siihen asti.

perjantai 18. tammikuuta 2013

To flow with the luminous bodies of giants

Suomessa on erittäin vaikeaa selvitä arjesta ilman tietokonetta, huomasin palattuani tänne toisesta maailmasta seitsemisen vuotta sitten. Ei kun hankkimaan ja opettelemaan, kuten monta muutakin unohtunutta /puuttuvaa taitoa. Ruudulla saattoi näkyä kaikenlaista kiintoisaa, huomasin, sillä koneessa oli cd/dvd-asema, totta kai. Piristyin ensin hankkimaan muutaman tavallisen elokuvan, mutta pian huomasin mitkä mahdollisuudet tarjoutuivat aikuisviihteen käyttöön. Ennenpitkää omistinkin jo dvd-soittimen ja kunnon näytön, kuinkas sattuikaan…...

Vanha ystäväni ja alan harrastaja valisti minua Kampissa sijaitsevasta myymälästä. Poikkesin synagoogan viereen ja totesin valikoiman kohtalaiseksi; ystävällinen nuori myyjä kertoi varsinaisen hot spotin löytyvän Eerikinkadulta. Siispä sinne. Jep, tärppi!

Myymälä - ehkä vieläkin siellä, en ole aikaan käynyt - sijaitsi Annankadun ja Fredan välisellä osuudella, ja oli kätevästi kaksijakoinen: vasemmalla oli hetskupuoli, oikealla gay, kummatkin omassa tilassaan, vain sisäänkäynti (ja takahuone) yhdistivät niitä. Erinomainen ratkaisu, sai rauhassa tonkia laareja samanmielisessä seurassa. Tongittavaa totisesti löytyi, dvdmäärä oli taatusti lähempänä tuhatta. Myyjä, roteva keski-ikäinen partaherra, Kauppias Ite opasti auliisti kiinnostunutta asiakastaan.

Toisin kuin useimmat, en vuokrannut levyjä vaan ostin ne suoraan, eikä silläkään menetelmällä montaa hutia tullut, sen verran auttoivat kannet sekä vanha kokemukseni ihmissuhdekuvalehdistä.  Kuten olen maininnut, olen androfiili. Ikisuosikki Bel Ami et al. ei koskettanut, moiset jätin suosiolla muille. Löysin vanhaa rakasta Colt Studiota pari kappaletta, sitten Raging Stallionin ja sen myöhemmän version TitanMenin ja selvän teki, koukkuun jäin ja kunnolla. Ihmekös tuo: "The company was created to eroticize safer-sex and portray positive gay sexuality, with a wide range of men, set in the panorama of nature" (Bruce Cam). Ohjelmanjulistuksensa toteuttamisessa onnistuttiin ihailtavasti - eikä vain minun mielestäni, studio on yksi suurimmista ja arvostetuimmista alallaan - joten haavin liki kaiken heiltä mitä käsiini sain, jokseenkin pienemmän pornokaupan varastollisen verran.  Rakki oli taas onnessaan, ja tunnettuahan on ettei hurtilla ole ruokahalua säätelevää mekanismia vaan kaikki menee mitä kupista löytyy kunnes on ähky päällä… Wide range of men tarkoitti mahtavaa määrää uusia kaukopalvonnan kohteita: Francois Sagat, Arpad Miklos, Tober Brandt, Damien Crosse, Dean Flynn ynnä muu jengi, kaikki tismalleen sitä mitä pitikin, isoja lihaksikkaita aikuisia miehiä. Parasta kaikessa oli keskinäisestä touhuilustaan henkivä aito mielihyvä, kaverit todella pitivät toisistaan ja antoivat sen näkyä. Kiimaa ei juurikaan näytelty, ihan ehtaa kamaa se oli. Hip hip hurraa!

Yhdysvallat on suuri maa, jonka laaja väestöpohja mahdollistaa hieman harvinaisempienkin makumieltymysten kaupallisesti kannattavan hyödyntämisen. Pantheon Productions - God bless you guys! - on yksi niistä; saittejaan ovat mm Older4Me sekä Daddyhunt, nimet kertonevat kaiken oleellisen. Löysin jalon, liikuttavan ja hienostuneen levynsä Brief Encounters ja olin perinpohjin myyty siltä silmäykseltä. Lisää tätä, kiitos! Kauppa Eerikinkadulla piti jonkunasteista lopetusalea, tarkoitus oli ryhtyä virtauttamaan aineistoa netin kautta tms. No, ostin liki kaiken mitä halusin ja siirryin käyttämään nettikauppoja, olen kas silläkin tapaa vanhanaikainen että haluan pitää konkreettista esinettä kädessäni, pelkkä digivirta ei nyt vain jotenkin minusta ole niin tyydyttävää. Palveluissa löytyi, Pantheonin oma saitti oli aareaitta, ja Titania oli (ja on) aivan riitttävästi kotitarpeisiin: koko valveillaoloaikaani en kas suinkaan vietä aikuisviihteen parissa, vaikka sellaisen kuvan voi hyvin tekstistäni saada. Muistutanpahan vaan, että jo kättelyssä päätin rajata aihepiirin aika tiukasti.

Ah, Pantheon! Nuo ehdat klassikot, Bear Plumbing Inc., Dad's Automotive, Built to Last ynnä kaikki muut iltojeni ilahduttajat, miten kiitollinen teille olenkaan! Studion tunnuslause on: "Real Men, Real Sex", ja se totisesti pitää paikkansa! Lihaksikkaisiin raameihin oli ilmestynyt hyvin kehittynyt vatsanseutu ja ikähaarukkaan kymmenisen vuotta lisää. Mm, hog heaven for me! Ynnä ihan yhtä hyväntuulisia karjuja kuin Titanin miehetkin vielä muun hyvän lisäksi. Jippii!

Muita mainitsemisenarvoisia ovat Hothousen videot, joita keräilin muutaman kappaleen, tyylikkäitä ja hyvin tehtyjä nekin, sekä saksalaiset Wurst Filmin sekä Berlin Starin tuotokset. Wurstilta kannattaa erityisesti mainita Fickfracht, taide-elokuvan puolelle kallistuva näynomainen filmi, joka voisi olla Fassbinderin salaisia tekosia. Uskomaton juttu. Mutta saksalaisilla on oma, oudon asiallinen, miltei kliininen ote asiaan, se ei puhuttele minua samalla tapaa kuin amerikkalainen. No, heidän tyyliinsä olen kasvanut kiinni vuosikymmenten mittaan, myöskin kirjallisuudessa; aika harva brittitekijä saa minussa yhtä syvän kaikupohjan kuin moni amerikkalainen. Outoa, tai sitten ei.

Mutta miksi nuo  ihmissuhdevideot ovat niin läheisiä minulle? Tottakai ne toimivat "aikuisviihteenä", mutta myös aivan muuna, viihdyn niitten parissa tavalla jolla katsellaan valtavirtaelokuvia: ajankuluksi, tuottamaan yleistä hyvää oloa. Komea mieskeho suo minulle myös suurta esteettistä mielihyvää eikä pelkästään eroottista virikettä, ja jo mainitsemaani aitoa lämpöä ja fyysisesti ilmaistua kaveruutta katselen paljon mieluummin kuin sitä ikuista väkivaltaa ja teurastusta joka nykyään muodostaa suuren osan ns. viihteestä. Toimintaelokuvat koen pääosin vastenmielisenä. Paljon mukavampaa nähdä miesten tekevän toisilleen hyvää kuin tappavan toisiaan, minusta ainakin. En ole ainoa joka on hämmentyneenä kysellyt tästä aiheesta; miksi raaka murha on ok näyttää yksityiskohtaisesti, mutta hellä yhdyntä ei? Mikä meitä vaivaa, ja yhteiskuntaamme? Sitä paitsi missä muualla näkisin miesten halaavan ja suutelevan toisiaan? Se on näky joka tuottaa syvää iloa minulle. "Cumshot compilation" -osion lisäksi soisin että dvd:t pitäisivät sisällään myös Kiss compilation:in, sellainen palvelisi minun tarpeitani paljon paremmin ja laajemmin. Ehkäpä vielä joskus senkin saan nähdä.

tiistai 15. tammikuuta 2013

I need the image fix

Eos ja Amigo avasivat uuden maailman, jonka olin haaveillut olevan jossakin, jotenkin: sitä kansoittivat miehet jotka halusivat, himosivat, rakastivat kaltaisiaan, ja jotka saivat samaa osakseen toisilta miehiltä. Paratiisi oli siis totta ja sittenkin olemassa! Lehdissä oli erillinen kirjeenvaihtoilmoitusliite sekä novelleja, asia-artikkeleita ja pikku-uutisia, joku runokin joskus, kaikki yllättävän korkeatasoisia. Vuosikymmeniä myöhemmin sain jostain selville että avustajakuntaan kuului varsin valovoimaisia hahmoja niin Euroopan kuin Yhdysvaltojenkin akateemisista piireistä, mm Stephen Steward (kirjailijanimeltään Phil Andros), ei siis ihme että laadussa löytyi. Sisältö oli osin päällekkäistä, sillä Amigo oli tanskankielisen Eoksen eurooppalainen versio, englannin/saksankielinen. Luin niitä yhä uudestaan tuon ihmeellisen kokemuksen takia: enää en ollut yksin, parhaimmillaankin satunnaisten sanattomien hätäisten kontaktien varassa; samanmielisten miesten yhteisön portit avautuivat noilta A5-kokoisilta sivuilta kuin sadun lumotusta kirjasta toivottamaan minut tervetulleeksi, päästämään minut luokseen, kotiini. Nykyisiä muotitermejä käyttääkseni koin mahtavasti voimaannuttavan elämyksen, eheytymisen hyökyaallon. You're ok, I'm ok, hey boy, don't you worry no more! Kuin Herkules olisi kaapannut minut syliinsä viedäkseen Olympokselle pitoihin kanssaan.

Lehtien kuvat olivat aivan oma lukunsa. Noina muinaisina aikoina ennen Photoshopia sun muuta digitaalista muuntelua, valokuvalla oli ikoninen, toteeminen todistusvoima, se oli viipale raakaa, aitoa todellisuutta, " bilder av hänsynslös realism" (Ulf Lundqvist). Jossain nuo hymyilevät nuorukaiset olivat autenttisesti riisuutuneet, näyttäneet hehkuvan alastomuutensa kameralle jakaakseen paljaan haluttavuutensa sekä halunsa kaikkien meidän, katsojiensa kanssa. Niiden intiimiys oli tyrmäävä, poltti iholla yhtälailla kuin käden kosketus tai kuiskaus korvaan. Jäntevät vartalot kohosivat himmeästi soiden halun merestä, loputtomiin, ilmestyksenomaisina. Mahdotonta saada tarpeekseen, niitä imi itseensä kuin janoon nääntyvä joisi viileää vettä.

Nykyasteikolla ne olivat sangen vaatimattomia poseerauksia (eestä, takaa / istuu, makaa), yleensä soolokuvia, joskus harvoin duoja, ei seisokkia. Silti niitten teho minuun oli atomipommimainen: vihdoin sain rauhassa tarkastella intohimoni selkeää kohdetta  joka halusi sitä, iloitsi siitä, oli alaston juuri sitä varten. Masturbaatio niitten innoittamana ei ollut mitään korviketoimintaa vaan riemukasta homoerotiikan ylistystä itsessään. Eivätkä ne olleet mitenkään yksitasoisia: "... th(os)e photographs extend the conventions and create an impression of identity which invokes a feeling of warmth and tenderness as much as a raunchy sexuality." (Emmanuel Cooper: Fully Exposed; the male nude in photography). Niinpä hyvinkin…

Outo kun monella tapaa olen, niin olen aina elänyt ilman televisiota. Niinpä pornorintaman videovallankumous ja minä ohitimme toisemme ystävällisen etäältä: olen eläessäni omistanut yhden PAL-kasetin, ja se oli lahja. Tämä ei tarkoita, että olisin jäänyt sen hyvyydestä osattomaksi, sillä USAssa julkaistiin kait jokaikisestä seksivideosta myös lehti jossa olivat nauhan highlights täkynä potentiaalille ostajalle. Sex42:n homonurkassa niitä oli pinoittain, ja sieltä valikoin oman kotikokoelmani. Myöhemmin hankin niitä myös suoraan Jenkkilästä, kun muuttunut tullikäytäntö sekä VISA-kortti sen mahdollistivat. Ratkaisu ei ollut laisinkaan hassumpi, sillä videokasettien kuvalaatu ei parhaimmillaankaan ollut kovin kaksinen, mutta lehdet (alkuun mustavalkoiset parilla väriaukeamalla, mutta pian kokovärijulkaisut) painettiin laadukkaalle paperille parhaalla tekniikalla todella korkeatasoisesti  eivätkä ne vaatineet muuta käyttöliittymää kuin silmän ja käden. Tekstillä niitä ei pilattu: nimi sekä takakannen alalaidan "Not for sale to minors. Printed in the U.S.A." riittivät hyvin. Kuvat puhuivat omaa kieltään -  ja millaista! Tämä oli aikaa ennen terveyskriisiä jolloin Gay Lib oli voimissaan, kultakausi oli (jälleen kerran) alkanut, miesihanne oli "clone"  =  maskuliininen, lihaksikas, parrakas eroottinen voimahahmo. Tähtiä syttyi alakulttuurin taivaalle: Al Parker, Bruno, Jeff Stryker sun muut pornostarat saavuttivat kansainvälistä mainetta, ja syystä: nuo hilpeät, hypermaskuliiniset, lihaksikkaat yksisarviset toteuttivat meidän kaikki toiveemme. Enää ei ujosteltu kameran tai myyntitiskin kummallakaan puolella. Seisokissa totisesti löytyi, kuten myös näytössä mihin kaikkeen sitä saattoi käyttää. I saw the best bodies of my generation all joyfully naked & hard, straddling the whole globe, radiant & randy. Evoi Priapos, Priapos kalos!

Kenttä laajeni, Drummer-nahkajulkaisu kohosi merkittäväksi (ala)kulttuurilehdeksi, rinnallaan Gay Sunshine ja koko "Frisco renaissance" -nimellä tunnettu kirjallisuusliike. Vaan siitä joskus toiste enemmän.