My only friend, the end

Tähän on nyt siis vihdoin tultu: it ends here, my friends; "his slow sad childlike labor on the plain called Dog Solitude, erecting anew the forms of pain and memory" (W.Gibson). Tuskan ja muistojen hahmot, aivan, mutta myös ilon ja kauneuden, sekä rakkauden.

Joku joskus kysyi minulta mitä se rakkaus oikein on, onko sitä olemassakaan. Asiallinen kysymys, yhtä selkeä kuin absurdikin: mitä viisaus on, tai kauneus, ovatko ne olemassakaan? Kyllä ja ei; onhan tuo abstrakti yleiskäsite jotain aivan muuta kuin se jokaiselle yksilöllinen, sama mutta erilainen tunnekokemus joka voi nostaa kyyneleet silmiin ja saattaa suistaa elämän uusille raiteille tai raiteiltaan. Ja jos filosofiselle puolelle mennään, muistuttaisin klassikko"dilemmasta": jos autiometsän keskellä kaatuu puu, eikä kukaan ole sitä havainnoimassa, kuuluuko kaatumisen ääni? Hm, alan harhautua aiheesta.

"I sing of the body electric, of comradely love" (W.Whitman). Niinpä minäkin teen, mutta laulan ylistystä myös veljelliselle halulle, silkalle himolle lajitoveria kohtaan, ja koko ikiaikaisen  homomaskuliinisuuden tunneskaalalle sen päästä päähän, kaikkine ilmaisumuotoineen: "...and of course you're a bore / but in that you're not charmless: / for a bore is a straight line / that finds a wealth in division / and some kinds of love / can be mistaken for vision..." (L. Reed). Siispä:

Loppuaan kohti kääntyvän kesän lämmin iltahämärä. Vastaantulijoitten kaistalla kaahannut rattijuoppo on pidätetty viime hetkellä, henkilövahingoilta on vältytty. Mahdollisen tragedian näyttämö on tyhjä, vain viimeiset kaksi paikallejäänyttä väkivallan virkamiestä käärivät piikkimattoa ja paiskaavat sen poliisiauton takakonttiin. Miehistä nuorempi, vasta kolmatta kuukautta työssään, istuu vavisten auton kynnykselle. Vanhempi konstaapeli vilkaisee häntä ja asettuu viereensä. "Siinä ois voinu käydä tosi pahasti..." "Muttei käynyt. Se on nyt sellissä." "Mut ois voinu...ois..." "Hys nyt, Pena. Hys..." Ruskeat silmät katsovat vettyviä sinisiä. Kookas käsi ottaa työkaverilta pois lippalakin, pyyhkäisee silmänalusia ja sitten painaa kollegan univormun peittämää rintaansa vasten ja pitelee siinä kunnes itkut on itketty, silittelee hiljaksiin päälaen sänkeä. "Noin. Kaikki hyvin nyt?" Pieni nyökkäys ja niiskaisu. Kevyt suukko otsalleen ja huulilleen, vastauksena syvä huokaus ja hymy. "Viedääs auto talliin, katotaan tartteeko raporttiin jotain. Sit kotiin ja saunaan. Kaljaakin taitaa olla jääkaapissa, kelpaa varmana meille kummallekki." Nuorempi jaksaa jo naurahtaa, miehet napauttavat rystysiään yhteen ja lähtevät. Alkuyön hiljaisuus syvenee kunnes äkisti joku lintu alkaa laulaa.

Jylisevää tuhoa oli kestänyt vain vuorokauden, hiljaisuutta ties montako päivää, viisi ainakin: syötävä oli loppunut aikaa sitten, vesiannoksia vielä muutama jäljellä. Kaikki linkit olivat katkenneet jo varhain, mistään ei vastattu. Pakko oli ollut nousta pinnalle, ellei halunnut nääntyä  käytävään. Riski kenties kannatti, kenties ei, mutta pakko mikä pakko. Jos onnestaisi, ehkä ei ehtisi tuntea paljoa kun saisi osuman, ehkä kuolisi heti. Kehon vimma elää oli saanut hänet asettamaan siemen- , olento- ja datapankkien aikalukot maksimiinsa, niitä ei avattaisi sisältöä tuhoamatta sataankahteentoista vuoteen. Velvollisuuden rippeet täytetty, ei muutakaan tehtävissä paitsi koettaa jäädä henkiin. Siksipä hän tyhjensi jäännösvirran avulla muististaan niin paljon kuin voi; kaikki ei lähtenyt mutta suuri osa sentään: puistot vesiurkuineen ja tanssiesityksineen, korkeuteen kurkottavat tornit jotka heijastelivat taivaan pilviä ja kuita, kaikki se muukin, niin paljon kauneutta ja rauhaa kadotettu ikuisesti, ei sitä kestänyt ajatella jos aikoi vielä elää. Valtava kaupunki oli lähes täysin murskana, raunoista nousi vielä paikoin savua ja heikkoja energiapurkauksia.Hän siristeli silmiään myrkyllisen taivaan häilyvässä valossa, lähti kulkemaan umpimähkään mihin jalat veivät. Ajokinjäänteen varjossa istuva sotilas oli huomannut hänet ensin, muttei sanonut tai tehnyt mitään, jyysti vain ravinnepuikkoa vahvoilla hampaillaan ja tarkkaili tulijaa. Vasemman silmän kennosto kertoi toisen aseettomaksi. Entinen elonvartija pysähtyi. Nälkä ja pelko repivät mieltään. Iskua ei tullut, vain pari mikrobottia kieppui siristen ympärillään, dataa välittäen. Hän otti aran askeleen eteenpäin. "Alabras", ärähti sotilas. Mies pysähtyi, kunnes tajusi komennon olleen boteille: ne väistyivät etäämmälle, pistimet liukuivat takaisin piiloon. Ruokaa, sillä oli ruokaa. Ääneti hän ojensi vasemman kätensä, avoinna, kallisarvoinen vesipanos kiilteli sillä, viittasi oikella kysyvästi suuhunsa; vaihdatko? Sotilas tuijotti hetken, sitten nyökkäsi, viittoi lähestymään. Reisitaskusta kaivettu toinen ravinnepuikko oli vastustamaton houkutin. Kunpa saisin syödä ensin, ehkä se ei tapahdu heti, kunpa en ehtisi tuntea sitä, hän aneli mielessään. Kolme askelta vei perille. Elonvartija polvistui, molemmat kädet ojennettuina. Sotilas antoi puikon toiseen, toisen painoi kiinni, karheat lämpimät sormet sulkivat kämmenen veden ympärille, sitten taputtivat vyösäiliötä: vettä hänellä oli omasta takaa. He järsivät ravinteet ääneti, istuva ja polvistunut. Elonvartija - entinen elonvartija - katsoi miestä, kovia ahavoituneta sänkisiä kasvoja, kennotettua silmää, otsan tatuointeja. Entä nyt? Sotilas heilautti kättään laajassa kaaressa, kohautti olkapäitään ja sanoi jotain. Sitten sormeili rintahaarniskaansa, se särisi kunnes tulkkausohjelma osui kohdalleen. "En minä tätä halunnut. Kaikki pirstana." Elonvartija nyökkäsi, uskalsi puhua. "En minäkään. Ei kai oikeasti kukaan. Pahasti kävi." Hiljaisuus. Se oli antanut ruokaa, ei pyytänyt itse mitään, ei tappanut ainakaan vielä. Hän teki minkä saattoi, sen ainoan: nousi seisomaan polviensa varaan, tarttui toisen käsiin ja suuteli niitä, sitten polvia, asetti  kädet kaulalleen, peukalot huolella kurkunpäälleen - lujien sormien yksi puristus tekisi selvää - ja katsoi noihin silmiin, sanoen: "Valtias". Käännös oli varmaan epätarkka, vivahteeton, mutta ele ymmärrettävä. Sotilas ravisti päätään, otti kädet omiinsa. Kennotettu silmä oli ilmeetön, mutta oikea, agaatinruskea kostui kyynelistä. "Ei. Ei! Veli, voi veljeni!" Äkisti he syöksähtivät sylikkäin, romahtivat soraan riippuen toisissaan kuin hukkuvat, huohottaen kasvoista kasvoihin. Rohtuneet huulet maistuivat tomulta, vereltä ja ravinnepuikolta. Viimein sotilas kompuroi ylös, toista kannatellen, edemmäs viittoen; "Suoja tuolla. Yksin me. Yösuoja." Muudan torni näytti olevan osittain pystyssä, jokin suojaisa paikka saattaisi todella löytyä. Toisiaan tukien he hoippuroivat sitä kohti, mikrobotit leijuen milloin vierellään, milloin edellään. Kujalla, pimenevissä  raunioissa sotilas tarttui jälleen elonvartijan käteen, suuteli sitä, sanoi "Veli, velikulta" ja käänsi tulkkausohjelman pois päältä, toisti viestinsä. Tämä kuunteli tarkoin, toisti sanat haparoiden mutta selkeästi.  "Zrchaa, adimzrchaa" hän myönsi ja suuteli samaten miehen kouraa. Yhdessä, käsikkäin he lähtivät kohti kyseenalaista tulevaisuuttaan, mikrobottien vartioidessa kulkuaan sairaasti välähtelevän taivaan alla.

Monta peräkkäistä yötä sama uni: suden ulvonta kaukaa, sitten mies kulkemassa kohti, uros salskea ja notkea, tulessa teroitettua keihästä kantaen, vaalea pauloitettu tukka vasemmalle olalle koottuna, hymyillen hänelle.  Pianaikaa poika ei enää kestänyt, ei muuta osannut kuin rantakalliolla kyykkiä ja itään tuijottaa, odottaa. Kodassa kävi häthätää syömässä autioin silmin, sitten taas paikalleen palasi. "Antakaa sen olla", murahti Vanha neuvoa kysyttäessä. "Ei se tiedä mitä tekee, tekee vaan sen minkä täytyy ja täytyyhän sen. Tulee se sieltä, tulee ne." Niinpä: kolmantena päivänä näki jo kaukaa rannalla tulijan. Sama unen mies, pitkä ja vankka, askeleet kuin nuoren hirven, keihäs kädessä, tukka olalla vasemmalla, hymy kuin auringon kilon leikki aallokossa. Poika kavahti seisaalleen. Vieras lähestyi, jäi seisomaan eteensä, keihästään heristi. "Kappas toista. Etkös yhtiä pelänne?" Toinen pudisti päätään, jo hymyili hänkin. "En. Miksi pitäisi? Ennaltahan sinut näin, etiäisenä jo tunsin. Kelpo olet, minulle." Naurahtivat molemmat. Keihäs maahan jäi, olalle laskeusi lämmin käsi. "Nimesi?" "Kiiskiksi sanovat." "Niinkö? Kiiski saatoit pentuna olla, vilkas välkky kaislikossa. Vaan jo melkein miesi olet, et pikkukiiski laisinkana." "Enkö?" "Et. Minä sinut nimeän: Penu olet, minulle ja muille. Tosinimesi on Lauhaluonto." Poika vakavoitui. "Tosinimen annoit, mieheksi minut nimesit! Kuka olet?" "Hukka. Hukka olen, tosinimeltä Syvämahti." Poika vavahti, polvilleen putosi, Hukka viereensä kyykistyi. "Tosinimet lausuit, omaksesi otit", mutisi Penu. Hukka nyökkäsi. "Näin tein." Hän kurotti kätensä, vei ne miekkosen lannetaljan alle, otti kalut kämmeniinsä. Arkaillen Penu teki saman, ensi kertaa piteli aikamiehen miehuutta kuin omaansa, uroonjuurensa samaten toisen lämpimissä käsissä pesien. Voimansa pyörteilivät yhteen kuin virrassa vedet. "Hiaa!" hän huusi tietämättä itkeäkö vai nauraa, nousi nuolemaan parrakkaita huulia, lämmintä kieltä. "Tule, Hukka! Mennään, kerrotaan väelle jotta noutajani tuli, tieni minulle avasi!" "Näin, Penu, näin! Tehdään se, tietävät että suostuit Hukan tietä kulkevaksi." "Halulla suostuin, halulla auliilla! Parina kuljemme salot ja mannut." Sen tekivät, ilon tuottivat kahdelle heimolle, Panun läheiselle, Hukan kauimmaiselle. Tutuiksi ja tueksi toisillensa tulivat kumpaisetkin väet. Ja ensimmäisen yhteisen ilonyönsä pari muisti kautta kaikkien päiviensä: miten lämmin, miten mainio saattoikaan uroo urokselle olla! Hyvälle tuntui mies, kovalle ja kuumankarvaiselle, hyvälle tuoksui: pihkalle, tuoreelle hielle, savulle, virtsalla ja aivomassalla parkitulle nahalle, siemenvuodolle - miehen oma lemu, turvaisa ja tuttu. Auvoisa siihen oli nukahtaa, syli syliä vasten.

Sillä näinhän on: kautta aikain, kautta paikkain me miehet kohtaamme, kaltaisemme tunnistamme ja arvostamme, toisissamme itsemme. Miesten tie on meidän tiemme. Milloin helppo kulkea, milloin hankala, mutta niin ovat kaikki tiet. Meidän tiemme on tämä, ja niin on hyvä, se.

Mutta kuka minä olen, joka sinulle tätä selitän? No mies minäkin, yksi monista, monena yksi. Tietoisuuden ja muutoksen virrasta kehollistunut kooste, järkkyneitten tähtien valossa tanssiva vapaa voima, kokemusydin, joku joka heitti tämän eksentrisen dokumentin verkkoon joskus löydettäväksi kun oikea hetki koittaa, joku mies aivankuin sinäkin:

- villiintynyt niitty vaihtuu kuin huomaamatta puutarhaksi, sen kukkaistutuksiksi ja huolella leikatuiksi pensaiksi jotka reunustavat haravoituja sorakäytäviä, taloon johtavia. Ilma on lämmin ja kostea äskeisen sateen jäljiltä, lintujen ääniä ja tuoksuja täynnä. Hiekka rahisee jalkojesi alla. Pääsisäänkäynti taloon, kartanoon, linnaan on klassisen symmetrinen, kaikki johtaa ovelle kuin apuviivat perspektiivin katoamispisteeseen. Kolme laakeaa kiviaskelmaa ovat keskeltä kuluneet, messinkinen kahva lämmin kämmentäsi vasten. Käytävä on korkea, pitkänomainen, parketti toistaa vaimeasti askeleitasi. Toinen ovi, ja olet huoneessa. Sekin on korkea, laaja ja valkea, miltei tyhjä. Kaksi suurta ikkunaa on avoinna puutarhaan; valo, lintujen laulu, syreenien, vehmaan ruohon sekä paatsamien tuoksut  tulvivat niistä sisään. Ikkunoiden välissä, melkein seinää vasten on suuri vaaleapuinen pöytä. Sen keskellä on lukutelineessä mustakantinen avattu kirja. Astut pöydän ääreen, nojaat kummatkin kätesi sen sileään pintaan. Kirjan sivujen paperi on kellastunutta, reunoiltaan jo ruskeaksi ikääntynyttä, mutta teksti piirtyy esiin syvänmustana, selkeänä:

"SINUNKO KÄTESI SIROTTELI TÄHTIPÖLYÄ KIRJOITUKSILLENI

Pilvi on käärinyt sateensa ja vienyt sen pois,
sarastus on vetänyt koilliseen hopeajuovan.

Tähti, jota ei ehkä ole, on syttynyt vaalealle pohjalle,
myöhästynyt uutinen hämärtää mieleni kysymyksillä.

Luetko sinä nämä säkeet, sitten kun minua ei enää ole?
Kuulitko äskeisen sateen? Näetkö aamun juovan? Näetkö tähden jota ei ole?"

Suoristat selkäsi, kämmenesi irtoavat pöytälevyltä, eivät tunne sitä enää, eivät tunne. Ikkunat ovat auki puutarhaan joka on täysin vaiti. Vain valoa virtaa yhäti, se yhäti enenee, valo. Kaikki vaipuu siihen, liudentuu, avautuu ja suostuu  valona   valoon

The garden is open

Kesä, taas kesä....

Ote viimevuotisesta kirjeestä, pätee edelleen:

 "Kello kymmentä käy, istun tässä pöydän ääressä läppärinretaleeni kanssa, kaikki taas hiestä nahkeana. Riivatun helle. Olin pari tuntia Stalininpuistossa. Se kunnostettiin viime kesänä, nyt siellä virtaa piskuinen puro, jokunen kukkaistutus (keltaliljoja, jättisinikelloja), suihkulähde joka roiskii ihan lehmuksen oksistoon saakka, kalliokumpareita ja sammalta niitten välissä, polkuja ja penkkejä, viileyttä ja ystävällistä rauhaa. Nuoria perheitä piknikillä vauvojen kanssa tai ilman, eri-ikäisiä koiranulkoiluttajia kaikenlaisine hurttineen, nuorisoa omine juttuineen ja kaljatölkkeineen, penkeillä jokunen ikäaikuinen kirjaan syventyneenä (mm minä; Bo Carpelan: Alkutuuli). Pari rastatukkaista ruskettunutta varhaissatyyria nakkeli punaista frisbeetä nauraen toisilleen Lintsin verkkoaidan vieressä - tuuli kantoi sieltäpäin sieraimiini pöllähdyksiä marihuanan savua, raikasta kuin pihkainen mäntymetsä sateen jäljiltä - kun muudan musta mies keltaisessa lippiksessä kulki keräämässä tyhjiä pulloja ja tölkkejä, kohteliaasti tiedustellen "anteeksi, saisinko ottaa tämän? suurkiitos!" luvattomasti lieatta vapaana juoksevan pikku mäyräkoiran poiketessa nuuhkimaan kenkiäni; se sai hellän rapsutuksen minulta ja minä ystävällisen hymyn muhkeapartaiselta isännältään jonka kaula oli tatuointien peitossa ja nenärustonsa lävistävä teräsrengas ainakin puolen sentin paksuinen. Ohitsemme juoksi täydellisen komea ilmeisesti irakilainen bodari pelkissä vihreissä shortseissa päin laskevan auringon kiloa kuin kultainen kentauri, ja tiikeriraidallinen bokseri rypi onnellisena puron viileydessä, sitten ravistihe itsensä ja nautinnollisesti piehtaroi ruohossa, ajatuksettoman elämänriemun ruumiillistumana. Viihtyisää."

Ja muisto tuosta illasta jatkuu yksityisenä, mutta kirjattakoon nyt tänne kumminkin:

Kauempaa kuulin konemusiikkia, pehmeärytmistä ja miellyttävää, notkeasointuista. "Listening to the music that the machines make / I let my heart break / just for a moment" , hyräilin itsekseni ja lähdin ottamaan selvää asiasta. Ylempänä kukkulalla, puitten varjossa seisoi nuori nainen laitteistonsa kanssa, keskittyneesti äänitaidettaan tuottaen. Nuorisoa ja nuoria aikuisia oli kerääntynyt lähimaastoon pieniksi ryhmiksi, istuskelivat ruohossa ja huovillaan juomatölkkeineen ja jointteineen. Tunnelma oli rauhallinen, raukean ajaton. Kuljeskelin pitkin polkuja ja jäin viimein kallion reunalle ihailemaan maisemaa: Vallilan katot, Konepajan alueen legopalikkamaiset rakennukset, etäämpänä Pasilan kolhot tornitalot (aseman purkamista vasta aloitettiin tuolloin) ja kaiken yllä taivaan avoimuus tulvillaan äänettä laulavaa valoa johon musiikin hidas biitti tuntui sulautuvan. Lumière, calme et volupte... Ehyt tyyneys, ja kuitenkin jokin vaikeasti hahmotettava outouden häive siinä, läpikuultavien kenttien hidas risteily. Jotain, jotain, mutta mitä? Maleksin polun mutkasta eteenpäin, kun vastaani tuli koira hihnassaan, hilpeä punaturkkinen setteri joka välittömästi teki tuttavuutta. Kohteliaasti kysyin isännältään: "saanko moikata?" Nuori mies näytti hieman hämmentyneeltä, siristi silmiään kuin vastavalossa, todeten: "Joo, tottakai, vaikkei tää mun koirani olekaan." Kiitin ja silitin dogia, sain nuolaisun ja hännänheilautuksen, pari jatkoi kulkuaan kuten minäkin. Läpikuultavia, hitaasti limittyviä kenttiä... Äkkiä ymmärsin erikoisen tunteeni syyn: kukaan muu ei todella nähnyt minua kuin tuo koira. Taluttajansa hahmotti minut hämärästi, vain eläimen havaintojen kautta, loput tuskin lainkaan. Olin aave, näkymätön, el hombre invisible. Elettyjen vuosieni määrä oli poistanut minut näitten ihmisten maailmasta, tehnyt minusta haamun. Olin paikalla mutten kuitenkaan ollut.

Käännyin hitaasti takaisinpäin, kuljin kiemurtelevaa polkua mäen ympäri, kohti puiston reunaa ja Sturenkatua. Musiikki jatkui, ylläni taivaan tyynen valon äänettömät kantaatit. "The garden is open / the young men begin to cum / ... /the city of joy / lies concealed in your hand: / the wind to proceed / the sea dreams the sand" lauloivat Fugsit jostain muinaisesta muistostani. En tiedä koinko surua; jos, niin se oli lähinnä rerum lachrimae, mono no aware, tietoisuutta kaiken hetkellisyydestä, myös ja varsinkin minussa. Euh fugit, oih katoaapi, huokasivat keskiajan laulajat. Ajan tumma virta vei minua lastun lailla, ajan tuuli painoi ruohoa kiviä vasten. Kaikki oli kuten aina ennenkin, ja kaikki oli peruuttamattomasti toisin.

Koetin vain antaa olla, antaa Ytimen avatua itsenään mutten pystynyt: elämys oli liian vahva, eivätkä kykyni riittäneet lähestymään Käsitteetöntä. Askelsin hiljaksiin Sturenkatua alas, kun ilma ympärilläni väreili, äkisti ja hennosti. Asvaltti oli tassunpehmeää, iho kihelmöi kananlihalla. Äijöt! Joku Äijöistä teki saapumista! Kuka? Antauduin, sallin avautumisen syvetä - niinkuin olisin jotain muuta sille voinutkaan tehdä. Läsnäolo... Ei lempeä Sarvikruunuinen, naavapartainen enoseni, ei Metsän Mustamulkku äreännauravassa mahdissaan, ei...  Jäntevyyttä, rentoa valppautta, aistien yliterävöityminen - Sudenkuono, Rautasusi! Sydämeni värisi onneaan, tervehti Voimakasta, ja lämmin läähätys kulki kaikkeni läpi, näkymätön karhea kieli lipoi mustia huulia pentunsa tuntien. Olin piirissä Olonsa, vallassa Äijön vankkuuden, kourissansa kaikenkantavissa, käpälissä rauankarvaisissa. Missäpä minulla parempi, kussapa kuoma kullaisempi? Metsä musta peittonamme, sammalmatto makuunamme, siihenpä sylikkäin käymme, kerälle yhteen kiepahdamme. Yllämme ronkuu rautainen kuu...

 

I wanna be your cabin boy all night long

Katsastetaanpa eräitä menneisyyden julkaisuja, uranuurtavia, alallaan ratkaisevan tärkeitä. Osasta olen maininnut jotain, mutta laajennetaan, koetetaan katsoa kokonaisuutta ikäänkuin ylhäältäpäin, hahmottaa metatasolta:

Drummer, ja myöhemmin muut amerikkalaiset lehdet, varsinkin Bear ja Daddy (nuo viimeksimainitut eivät olleet varsinaisia nahkajulkaisuja, mutta silti...) - hmm. Niiden ja Mr. S/m + Toyn välillä vainusin jonkin  ratkaisevan eron, mutta minkä? Pitkään harkittuani päädyin hieman epämääräiseen määrittelyyn: ambienssin. Tarkentakaamme: Mr.S/m avasi sivuillaan tietynlaisen eksistentiaalisen kuplan, täysin ilmatiivisti fokusoituneen sellaisen, äärimmäisen yksityiseen, silkan seksuaalisuuden tilaan. Pääsy vain asianosaisilla, muuta maailmaa ei olemassakaan.Ja niinhän se myöskin on; "...frozen in the blue flash of orgasm". (W. Burroughs). Drummer puolestaan astui reippaasti kohti ulkomaailmaa(kin), nahkarotsi levällään, buutsit säihkyen kilpaa leveän hymyn kanssa. Miksikö? Koska kaltaiset kaipaavat kaltaisiaan, ensisijassa: missä muualla olisi "beef on the hoof" niin helposti napattavissa kuin kadulla, puistossa, baareissa? Mutta myöskin siksi, että aika alkoi olla toinen, asenteet muuttua ja olla muutettavissa.

Drummer oli alunperin Los Angelesiläinen julkaisu, mutta jatkuvan poliisihäirinnän takia siirtyi San Franciscoon, jossa uudeksi päätoimittajaksi tuli Jack Fritscher. Valinta osoittautui hyvin onnistuneeksi: Drummerista muodostui aikansa tärkein nahkaskenen (ja osin gayskenenkin) lehti, yllättävän kulttuuripainotteinen sellainen: Robert Mapplethorpe, Bill Ward, Fred Halstead, Tom of Finland, Larry Townsend, Rex, Phil Andros - siinä muutama lehden johtavista tähtiartisteista. Varsin vaikuttava lista. Oman lisävoimansa asioille antoi aito friscolainen rento ja utelias, iloisen kokeilunhaluinen asenne, joka valloitti lukijakuntansa välittömästi niin USA:ssa kuin kansainvälisestikin. Oikeat asiat oikeaan aikaan oikeassa paikassa; taattu menestyskonsepti, mutta äärimmäisen vaikea toteuttaa.

Olennaisin noista oikeista asioista oli tietty asenne: nahka/S/m "elämäntyylinä", ei kaappiperversiona, ja ennenkaikkea: Miehekkyys, Miehisyys ihanteena, luontevana ja iloisena peruskivenä miestenkeskiselle yhdessäololle, seksille, rakkaudellekin. Drummer oli ensimmäinen tietoisesti maskulinistinen julkaisu. Friscomacho ei ollut kovuuttaan uhoava latinotyyppinen härkä (vaikka heillekin toki tilaa ja haluajia löytyi), vaan lämmin, tunteitaan ja himojaan arastelematon Tosimies, joka oli niin varma miehisyydestään, että uskalsi olla avoimesti mitä oli, tuli mitä tuli, milloin, missä ja keneltä sitten tulikin. Frendin isobroidi, koutsi, kunnon kaveri collegesta, armeijasta tai poliisikoulusta - tuttu, arvossapidetty ja läheinen tyyppi kaikille. Sillä erotuksella vain, että tällä koutsilla oli myös joukkueen kookkain ja kovin seisokki, jota ei häpeilty lainkaan, sai katsoa ja koskettaakin ihan mielellään. Tästä maaperästä kasvoivat niin karhut kuin Daddytkin, ja vallan luonnostaan.

Nykyään saattaa olla vaikea hahmottaa, kuinka radikaalista paradigman muutoksesta tuossa oli kyse. Aiempi yleiskäsitys homoista oli ollut "taiteellinen tyyppi"; hoikka karvaton nuorukainen tai paremmin kirjojen kuin futiksen parissa viihtyvä hontelo älykkö. Toki näitä meissä on, ihan aidosti ja kaikella ystävyydellä, mutta moinen ainoaksi koettu (ja osin pakon edessä sisäistettykin käyttäytymismalli) jätti ison osan jengistä ulkopuolelle ja osattomaksi, ellei halunnut ryhtyä hustleriksi (joka oli yhtä rajoittunut mallitus, toiselta laidalta vaan). Vaan shazam: äkkiä megahauikset ovatkin enemmän kuin ok, rekkakuski on ykskaks ihailtu ammattilainen (ja sivutoiminen pornotähti), mies saa olla juuri niin karvainen, partainen ja rosoisenlämpimästi äijämäinen kuin ikinä osaa olla, ja totisesti kelpaa niin baaritiskillä kuin muillakin markkinoilla. Kollektiivinen, hiukka epäuskoinen mutta syvä ja aito helpotuksen huokaus kaikui länsirannikolta itäreunalle: hey dude, I'm ok, you're ok, yeah we're all great, let's fuck ourselves silly! (Muistakaa, tämä oli vapautumisen aikaa kauan ennen terveyskriisiä). Mr Drummer & Mr Leather -kisat alkoivat paikallisina baarivetonauloina, mutta pian muuttuivat ylikansallisiksi tapahtumiksi. Maailma ei totisesti enää ollut sama kuin ennen. Ja koska Yhdysvallat oli kyseessä, myöskin "commercial potential" havaittiin ja hyödynnettiin to the max. Eikä se ollutkaan vähäinen.

Jack Fritscher on merkittävä kulttuurivaikuttaja ja -dokumentoija (tsekatkaa Wikipediasta kirjallinen tuotantonsa ja vaatikaa edes osaa julkisiin kirjastoihimme - Palm Drive Videon tuotteet tosin lienevät vieläkin liian superpornoa niihin, eivätkä sitäpaitsi edes saatavilla DVDformaatissa, että se siitä). Etenkin novellikokoelma Corporal in Charge of Taking Care of Captain O'Malley on helmi, joka on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, ja Some Dance to Remember on historiasta kiinnostuneille varsin avartava avainromaani, kuten Mapplethorpe-elämäkertansakin (herrat olivat pariskunta sangen pitkään). Kuvakirjoista pitäville taas Jack Fritscher's American Men on varsinaista silmäkarkkia maskulinismin alueelta. Mutta mutta, jotain tapahtui: Drummer-muistelmansa on ikävä kyllä miltei lukukelvoton ja oudon hysteerissävyinen (steroideja?) oman hännän nostatus; 46 kerran Some Dance to Remember -mainostuksen jälkeen lakkasin laskemasta niitä. Sääli: aihe on hyvin kiinnostava ja tärkeä historiamme osuus. No, onpahan haastetta jollekin tutkijalle, kahlata se materiaali läpi ja suorittaa uudelleenkoostaminen. Aihetta olisi, syystä jos toisestakin; Drummer oli ensimmäinen julkaisu, jossa käsite Bear esiintyi nykymerkityksessään, ja erikoisnumeronsa Drummer Daddies - ah, siinäpä vieläkin sydäntäni ja vähän muitakin paikkoja lämmittävä tunnelmallinen ihmissuhdetarinakooste. Identitycrisis - what crisis, sonny? Let Daddy take care of that, too, boy! Jeps, eheytyä voi ihan aidostikin, kiitos vain kaikille osallisille kuin myös osallistujille.

Kaikkihan on muutoksessa, aina, niin aika kuin asiatkin. Drummer liudentui, ylikaupallistui, ja alun vahva kantava voima vaan hälveni. Sama tapahtui niin Bear kuin Daddy the Magazinen kanssa (Daddyn tosin perustajansa the Roguen valitettavan liian varhaisen poismenon johdosta; kyseinen lehti kuitenkin ylsi uuteen kukoistukseen vielä joksikin aikaa pikku haparoinnin jälkeen). Useinhan perustajana on henkilö jonka omakohtaisen intohimon ja aiheeseen syventymisen kautta alkaneeseen toimintaan kanavoituu jotain yleisemminkin ajalle ominaista, vimmaa asioiden muuttamiseen, uusien mahdollisuuksien tai jo olemassaolevien kokemistapojen julkistamiseen. Kun homma sitten on hoidettu, niin tehty on työ, ei kiitoksen saamisen tai maineen vuoksi vaan siksi että se täytyi tehdä. Muut jatkavat miten parhaaksi katsovat tai pystyvät. Mutta älkäämme unohtako noita edeltäkävijöitä. Muistetaan ilolla ja kiitollisuudella kaikkia heitä jotka antoivat aikanaan vaativan ja riskialttiinkin panoksensa yhteiseen kokemuskenttäämme, ja auttoivat tämän monenkirjavan miestenkeskeisen yhdessäolon ja rakkauden maailman muotoutumisen nykyisen kaltaisekseen. Vapautemme rakastaa ja rakastella toisiamme ei ole itsestäänselvyys. Jätkät, pidetään sen puolta, huolehditaan siitä ja toisistamme ihan joka päivä!