The garden is open

Kesä, taas kesä....

Ote viimevuotisesta kirjeestä, pätee edelleen:

 "Kello kymmentä käy, istun tässä pöydän ääressä läppärinretaleeni kanssa, kaikki taas hiestä nahkeana. Riivatun helle. Olin pari tuntia Stalininpuistossa. Se kunnostettiin viime kesänä, nyt siellä virtaa piskuinen puro, jokunen kukkaistutus (keltaliljoja, jättisinikelloja), suihkulähde joka roiskii ihan lehmuksen oksistoon saakka, kalliokumpareita ja sammalta niitten välissä, polkuja ja penkkejä, viileyttä ja ystävällistä rauhaa. Nuoria perheitä piknikillä vauvojen kanssa tai ilman, eri-ikäisiä koiranulkoiluttajia kaikenlaisine hurttineen, nuorisoa omine juttuineen ja kaljatölkkeineen, penkeillä jokunen ikäaikuinen kirjaan syventyneenä (mm minä; Bo Carpelan: Alkutuuli). Pari rastatukkaista ruskettunutta varhaissatyyria nakkeli punaista frisbeetä nauraen toisilleen Lintsin verkkoaidan vieressä - tuuli kantoi sieltäpäin sieraimiini pöllähdyksiä marihuanan savua, raikasta kuin pihkainen mäntymetsä sateen jäljiltä - kun muudan musta mies keltaisessa lippiksessä kulki keräämässä tyhjiä pulloja ja tölkkejä, kohteliaasti tiedustellen "anteeksi, saisinko ottaa tämän? suurkiitos!" luvattomasti lieatta vapaana juoksevan pikku mäyräkoiran poiketessa nuuhkimaan kenkiäni; se sai hellän rapsutuksen minulta ja minä ystävällisen hymyn muhkeapartaiselta isännältään jonka kaula oli tatuointien peitossa ja nenärustonsa lävistävä teräsrengas ainakin puolen sentin paksuinen. Ohitsemme juoksi täydellisen komea ilmeisesti irakilainen bodari pelkissä vihreissä shortseissa päin laskevan auringon kiloa kuin kultainen kentauri, ja tiikeriraidallinen bokseri rypi onnellisena puron viileydessä, sitten ravistihe itsensä ja nautinnollisesti piehtaroi ruohossa, ajatuksettoman elämänriemun ruumiillistumana. Viihtyisää."

Ja muisto tuosta illasta jatkuu yksityisenä, mutta kirjattakoon nyt tänne kumminkin:

Kauempaa kuulin konemusiikkia, pehmeärytmistä ja miellyttävää, notkeasointuista. "Listening to the music that the machines make / I let my heart break / just for a moment" , hyräilin itsekseni ja lähdin ottamaan selvää asiasta. Ylempänä kukkulalla, puitten varjossa seisoi nuori nainen laitteistonsa kanssa, keskittyneesti äänitaidettaan tuottaen. Nuorisoa ja nuoria aikuisia oli kerääntynyt lähimaastoon pieniksi ryhmiksi, istuskelivat ruohossa ja huovillaan juomatölkkeineen ja jointteineen. Tunnelma oli rauhallinen, raukean ajaton. Kuljeskelin pitkin polkuja ja jäin viimein kallion reunalle ihailemaan maisemaa: Vallilan katot, Konepajan alueen legopalikkamaiset rakennukset, etäämpänä Pasilan kolhot tornitalot (aseman purkamista vasta aloitettiin tuolloin) ja kaiken yllä taivaan avoimuus tulvillaan äänettä laulavaa valoa johon musiikin hidas biitti tuntui sulautuvan. Lumière, calme et volupte... Ehyt tyyneys, ja kuitenkin jokin vaikeasti hahmotettava outouden häive siinä, läpikuultavien kenttien hidas risteily. Jotain, jotain, mutta mitä? Maleksin polun mutkasta eteenpäin, kun vastaani tuli koira hihnassaan, hilpeä punaturkkinen setteri joka välittömästi teki tuttavuutta. Kohteliaasti kysyin isännältään: "saanko moikata?" Nuori mies näytti hieman hämmentyneeltä, siristi silmiään kuin vastavalossa, todeten: "Joo, tottakai, vaikkei tää mun koirani olekaan." Kiitin ja silitin dogia, sain nuolaisun ja hännänheilautuksen, pari jatkoi kulkuaan kuten minäkin. Läpikuultavia, hitaasti limittyviä kenttiä... Äkkiä ymmärsin erikoisen tunteeni syyn: kukaan muu ei todella nähnyt minua kuin tuo koira. Taluttajansa hahmotti minut hämärästi, vain eläimen havaintojen kautta, loput tuskin lainkaan. Olin aave, näkymätön, el hombre invisible. Elettyjen vuosieni määrä oli poistanut minut näitten ihmisten maailmasta, tehnyt minusta haamun. Olin paikalla mutten kuitenkaan ollut.

Käännyin hitaasti takaisinpäin, kuljin kiemurtelevaa polkua mäen ympäri, kohti puiston reunaa ja Sturenkatua. Musiikki jatkui, ylläni taivaan tyynen valon äänettömät kantaatit. "The garden is open / the young men begin to cum / ... /the city of joy / lies concealed in your hand: / the wind to proceed / the sea dreams the sand" lauloivat Fugsit jostain muinaisesta muistostani. En tiedä koinko surua; jos, niin se oli lähinnä rerum lachrimae, mono no aware, tietoisuutta kaiken hetkellisyydestä, myös ja varsinkin minussa. Euh fugit, oih katoaapi, huokasivat keskiajan laulajat. Ajan tumma virta vei minua lastun lailla, ajan tuuli painoi ruohoa kiviä vasten. Kaikki oli kuten aina ennenkin, ja kaikki oli peruuttamattomasti toisin.

Koetin vain antaa olla, antaa Ytimen avatua itsenään mutten pystynyt: elämys oli liian vahva, eivätkä kykyni riittäneet lähestymään Käsitteetöntä. Askelsin hiljaksiin Sturenkatua alas, kun ilma ympärilläni väreili, äkisti ja hennosti. Asvaltti oli tassunpehmeää, iho kihelmöi kananlihalla. Äijöt! Joku Äijöistä teki saapumista! Kuka? Antauduin, sallin avautumisen syvetä - niinkuin olisin jotain muuta sille voinutkaan tehdä. Läsnäolo... Ei lempeä Sarvikruunuinen, naavapartainen enoseni, ei Metsän Mustamulkku äreännauravassa mahdissaan, ei...  Jäntevyyttä, rentoa valppautta, aistien yliterävöityminen - Sudenkuono, Rautasusi! Sydämeni värisi onneaan, tervehti Voimakasta, ja lämmin läähätys kulki kaikkeni läpi, näkymätön karhea kieli lipoi mustia huulia pentunsa tuntien. Olin piirissä Olonsa, vallassa Äijön vankkuuden, kourissansa kaikenkantavissa, käpälissä rauankarvaisissa. Missäpä minulla parempi, kussapa kuoma kullaisempi? Metsä musta peittonamme, sammalmatto makuunamme, siihenpä sylikkäin käymme, kerälle yhteen kiepahdamme. Yllämme ronkuu rautainen kuu...