Syksy tuli kuin varkain ikkunani alla olevaan puistoon, mutta eteni vauhdilla: osa puista on jo paljaita, ja toisten lehdet kieppuvat tuulisina päivinä ikkunani ohi repaleisten lintujen tavoin, tiedottomasti tanssien, päätyäkseen peittämään kosteuttaan kiiltäviä katuja hetkellisellä keltaisella kirkkaudellaan.
Asun ensi kertaa näin korkealla, ja vieläkin on yllättävää katsella lintujen lentoa ylhäältäpäin, vaikka puoli vuotta on jo kulunut asettumisestani tänne, kohtuullisen kokoiseen kaksioon. Rakennusvuosi on paljon myöhäisempi, mutta ambienssi on oudosti sama kuin H.Hämäläisen Säädyllisessä Murhenäytelmässä kuvaama Naimi Saarisen asunto: "...neljän viheriän seinän muodostama osa maailmaa, joka on hälisevä, epäkaunis ja sopimaton, mutta joka tässä rajoitetussa osassa oli hiljainen, hienostunut, äärimmilleen henkinen ja täynnä varovaista rauhaa.
Tässä...auringon ja hiljaisuuden täyttämässä rasiassa ei ollut pienintäkään esinettä, joka ei olisi hyväillyt omistajansa aisteja." Seinät tosin ovat valkoiset, ja henkisyyden aste ehkei aivan äärimmäinen, mutta muuten täsmää täysin kahta "holvikaarta" myöten. Taide, kauneus, ovat olennainen osa minunkin sisäistä elämääni, olleet koko ikäni. Sen ymmärrykseni sekä siitä saamani ilo on rajallinen, tunnustan; se loppuu modernismiin ja maskuliinisuuteen, äärimmäinen nykytaide ja naiseus jättävät minut kylmäksi. Kirjallisuus tekee poikkeuksen, luen mielellään myös uusinta uutta, tosin valikoiden. Aikaa on hyvin rajallisesti käytettävissäni, ja vaativuustaso korkea.
Olohuoneen seinä on lähes pelkkää ikkunaa, ja antaa länteen. Saatan istua pitkään pöydän ääressä ja vain katsella taivasta, sen loputonta avaruutta ja pilvien vaihtelua, siihen en kyllästy koskaan. Kaupungin horisontti, korkeat talot jotka piirtävät havainnekuvan koko viime vuosisadan arkkitehtuurista, pari tornia, jopa palanen metsää näkyvissä niitten välistä oikealla sekä auringonlaskujen villi leimu kaiken yllä, sitten pimeys joka lankeaa valtaisan, hitaan siivenlyönnin lailla. Valot syttyvät katulyhtyihin ja ikkunoihin: jokaisen takana on jonkun, joittenkuitten koti, ilon ja surun, pelon ja toivon petollisen arkinen näyttämö. Minunkin.
Siis tervetuloa hetkiseksi seuraan, tuntematon. Tavataan aina silloin tällöin.
