perjantai 26. heinäkuuta 2019
My only friend, the end
Tähän on nyt siis vihdoin tultu: it ends here, my friends; "his slow sad childlike labor on the plain called Dog Solitude, erecting anew the forms of pain and memory" (W.Gibson). Tuskan ja muistojen hahmot, aivan, mutta myös ilon ja kauneuden, sekä rakkauden.
Joku joskus kysyi minulta mitä se rakkaus oikein on, onko sitä olemassakaan. Asiallinen kysymys, yhtä selkeä kuin absurdikin: mitä viisaus on, tai kauneus, ovatko ne olemassakaan? Kyllä ja ei; onhan tuo abstrakti yleiskäsite jotain aivan muuta kuin se jokaiselle yksilöllinen, sama mutta erilainen tunnekokemus joka voi nostaa kyyneleet silmiin ja saattaa suistaa elämän uusille raiteille tai raiteiltaan. Ja jos filosofiselle puolelle mennään, muistuttaisin klassikko"dilemmasta": jos autiometsän keskellä kaatuu puu, eikä kukaan ole sitä havainnoimassa, kuuluuko kaatumisen ääni? Hm, alan harhautua aiheesta.
"I sing of the body electric, of comradely love" (W.Whitman). Niinpä minäkin teen, mutta laulan ylistystä myös veljelliselle halulle, silkalle himolle lajitoveria kohtaan, ja koko ikiaikaisen homomaskuliinisuuden tunneskaalalle sen päästä päähän, kaikkine ilmaisumuotoineen: "...and of course you're a bore / but in that you're not charmless: / for a bore is a straight line / that finds a wealth in division / and some kinds of love / can be mistaken for vision..." (L. Reed). Siispä:
Loppuaan kohti kääntyvän kesän lämmin iltahämärä. Vastaantulijoitten kaistalla kaahannut rattijuoppo on pidätetty viime hetkellä, henkilövahingoilta on vältytty. Mahdollisen tragedian näyttämö on tyhjä, vain viimeiset kaksi paikallejäänyttä väkivallan virkamiestä käärivät piikkimattoa ja paiskaavat sen poliisiauton takakonttiin. Miehistä nuorempi, vasta kolmatta kuukautta työssään, istuu vavisten auton kynnykselle. Vanhempi konstaapeli vilkaisee häntä ja asettuu viereensä. "Siinä ois voinu käydä tosi pahasti..." "Muttei käynyt. Se on nyt sellissä." "Mut ois voinu...ois..." "Hys nyt, Pena. Hys..." Ruskeat silmät katsovat vettyviä sinisiä. Kookas käsi ottaa työkaverilta pois lippalakin, pyyhkäisee silmänalusia ja sitten painaa kollegan univormun peittämää rintaansa vasten ja pitelee siinä kunnes itkut on itketty, silittelee hiljaksiin päälaen sänkeä. "Noin. Kaikki hyvin nyt?" Pieni nyökkäys ja niiskaisu. Kevyt suukko otsalleen ja huulilleen, vastauksena syvä huokaus ja hymy. "Viedääs auto talliin, katotaan tartteeko raporttiin jotain. Sit kotiin ja saunaan. Kaljaakin taitaa olla jääkaapissa, kelpaa varmana meille kummallekki." Nuorempi jaksaa jo naurahtaa, miehet napauttavat rystysiään yhteen ja lähtevät. Alkuyön hiljaisuus syvenee kunnes äkisti joku lintu alkaa laulaa.
Jylisevää tuhoa oli kestänyt vain vuorokauden, hiljaisuutta ties montako päivää, viisi ainakin: syötävä oli loppunut aikaa sitten, vesiannoksia vielä muutama jäljellä. Kaikki linkit olivat katkenneet jo varhain, mistään ei vastattu. Pakko oli ollut nousta pinnalle, ellei halunnut nääntyä käytävään. Riski kenties kannatti, kenties ei, mutta pakko mikä pakko. Jos onnestaisi, ehkä ei ehtisi tuntea paljoa kun saisi osuman, ehkä kuolisi heti. Kehon vimma elää oli saanut hänet asettamaan siemen- , olento- ja datapankkien aikalukot maksimiinsa, niitä ei avattaisi sisältöä tuhoamatta sataankahteentoista vuoteen. Velvollisuuden rippeet täytetty, ei muutakaan tehtävissä paitsi koettaa jäädä henkiin. Siksipä hän tyhjensi jäännösvirran avulla muististaan niin paljon kuin voi; kaikki ei lähtenyt mutta suuri osa sentään: puistot vesiurkuineen ja tanssiesityksineen, korkeuteen kurkottavat tornit jotka heijastelivat taivaan pilviä ja kuita, kaikki se muukin, niin paljon kauneutta ja rauhaa kadotettu ikuisesti, ei sitä kestänyt ajatella jos aikoi vielä elää. Valtava kaupunki oli lähes täysin murskana, raunoista nousi vielä paikoin savua ja heikkoja energiapurkauksia.Hän siristeli silmiään myrkyllisen taivaan häilyvässä valossa, lähti kulkemaan umpimähkään mihin jalat veivät. Ajokinjäänteen varjossa istuva sotilas oli huomannut hänet ensin, muttei sanonut tai tehnyt mitään, jyysti vain ravinnepuikkoa vahvoilla hampaillaan ja tarkkaili tulijaa. Vasemman silmän kennosto kertoi toisen aseettomaksi. Entinen elonvartija pysähtyi. Nälkä ja pelko repivät mieltään. Iskua ei tullut, vain pari mikrobottia kieppui siristen ympärillään, dataa välittäen. Hän otti aran askeleen eteenpäin. "Alabras", ärähti sotilas. Mies pysähtyi, kunnes tajusi komennon olleen boteille: ne väistyivät etäämmälle, pistimet liukuivat takaisin piiloon. Ruokaa, sillä oli ruokaa. Ääneti hän ojensi vasemman kätensä, avoinna, kallisarvoinen vesipanos kiilteli sillä, viittasi oikella kysyvästi suuhunsa; vaihdatko? Sotilas tuijotti hetken, sitten nyökkäsi, viittoi lähestymään. Reisitaskusta kaivettu toinen ravinnepuikko oli vastustamaton houkutin. Kunpa saisin syödä ensin, ehkä se ei tapahdu heti, kunpa en ehtisi tuntea sitä, hän aneli mielessään. Kolme askelta vei perille. Elonvartija polvistui, molemmat kädet ojennettuina. Sotilas antoi puikon toiseen, toisen painoi kiinni, karheat lämpimät sormet sulkivat kämmenen veden ympärille, sitten taputtivat vyösäiliötä: vettä hänellä oli omasta takaa. He järsivät ravinteet ääneti, istuva ja polvistunut. Elonvartija - entinen elonvartija - katsoi miestä, kovia ahavoituneta sänkisiä kasvoja, kennotettua silmää, otsan tatuointeja. Entä nyt? Sotilas heilautti kättään laajassa kaaressa, kohautti olkapäitään ja sanoi jotain. Sitten sormeili rintahaarniskaansa, se särisi kunnes tulkkausohjelma osui kohdalleen. "En minä tätä halunnut. Kaikki pirstana." Elonvartija nyökkäsi, uskalsi puhua. "En minäkään. Ei kai oikeasti kukaan. Pahasti kävi." Hiljaisuus. Se oli antanut ruokaa, ei pyytänyt itse mitään, ei tappanut ainakaan vielä. Hän teki minkä saattoi, sen ainoan: nousi seisomaan polviensa varaan, tarttui toisen käsiin ja suuteli niitä, sitten polvia, asetti kädet kaulalleen, peukalot huolella kurkunpäälleen - lujien sormien yksi puristus tekisi selvää - ja katsoi noihin silmiin, sanoen: "Valtias". Käännös oli varmaan epätarkka, vivahteeton, mutta ele ymmärrettävä. Sotilas ravisti päätään, otti kädet omiinsa. Kennotettu silmä oli ilmeetön, mutta oikea, agaatinruskea kostui kyynelistä. "Ei. Ei! Veli, voi veljeni!" Äkisti he syöksähtivät sylikkäin, romahtivat soraan riippuen toisissaan kuin hukkuvat, huohottaen kasvoista kasvoihin. Rohtuneet huulet maistuivat tomulta, vereltä ja ravinnepuikolta. Viimein sotilas kompuroi ylös, toista kannatellen, edemmäs viittoen; "Suoja tuolla. Yksin me. Yösuoja." Muudan torni näytti olevan osittain pystyssä, jokin suojaisa paikka saattaisi todella löytyä. Toisiaan tukien he hoippuroivat sitä kohti, mikrobotit leijuen milloin vierellään, milloin edellään. Kujalla, pimenevissä raunioissa sotilas tarttui jälleen elonvartijan käteen, suuteli sitä, sanoi "Veli, velikulta" ja käänsi tulkkausohjelman pois päältä, toisti viestinsä. Tämä kuunteli tarkoin, toisti sanat haparoiden mutta selkeästi. "Zrchaa, adimzrchaa" hän myönsi ja suuteli samaten miehen kouraa. Yhdessä, käsikkäin he lähtivät kohti kyseenalaista tulevaisuuttaan, mikrobottien vartioidessa kulkuaan sairaasti välähtelevän taivaan alla.
Monta peräkkäistä yötä sama uni: suden ulvonta kaukaa, sitten mies kulkemassa kohti, uros salskea ja notkea, tulessa teroitettua keihästä kantaen, vaalea pauloitettu tukka vasemmalle olalle koottuna, hymyillen hänelle. Pianaikaa poika ei enää kestänyt, ei muuta osannut kuin rantakalliolla kyykkiä ja itään tuijottaa, odottaa. Kodassa kävi häthätää syömässä autioin silmin, sitten taas paikalleen palasi. "Antakaa sen olla", murahti Vanha neuvoa kysyttäessä. "Ei se tiedä mitä tekee, tekee vaan sen minkä täytyy ja täytyyhän sen. Tulee se sieltä, tulee ne." Niinpä: kolmantena päivänä näki jo kaukaa rannalla tulijan. Sama unen mies, pitkä ja vankka, askeleet kuin nuoren hirven, keihäs kädessä, tukka olalla vasemmalla, hymy kuin auringon kilon leikki aallokossa. Poika kavahti seisaalleen. Vieras lähestyi, jäi seisomaan eteensä, keihästään heristi. "Kappas toista. Etkös yhtiä pelänne?" Toinen pudisti päätään, jo hymyili hänkin. "En. Miksi pitäisi? Ennaltahan sinut näin, etiäisenä jo tunsin. Kelpo olet, minulle." Naurahtivat molemmat. Keihäs maahan jäi, olalle laskeusi lämmin käsi. "Nimesi?" "Kiiskiksi sanovat." "Niinkö? Kiiski saatoit pentuna olla, vilkas välkky kaislikossa. Vaan jo melkein miesi olet, et pikkukiiski laisinkana." "Enkö?" "Et. Minä sinut nimeän: Penu olet, minulle ja muille. Tosinimesi on Lauhaluonto." Poika vakavoitui. "Tosinimen annoit, mieheksi minut nimesit! Kuka olet?" "Hukka. Hukka olen, tosinimeltä Syvämahti." Poika vavahti, polvilleen putosi, Hukka viereensä kyykistyi. "Tosinimet lausuit, omaksesi otit", mutisi Penu. Hukka nyökkäsi. "Näin tein." Hän kurotti kätensä, vei ne miekkosen lannetaljan alle, otti kalut kämmeniinsä. Arkaillen Penu teki saman, ensi kertaa piteli aikamiehen miehuutta kuin omaansa, uroonjuurensa samaten toisen lämpimissä käsissä pesien. Voimansa pyörteilivät yhteen kuin virrassa vedet. "Hiaa!" hän huusi tietämättä itkeäkö vai nauraa, nousi nuolemaan parrakkaita huulia, lämmintä kieltä. "Tule, Hukka! Mennään, kerrotaan väelle jotta noutajani tuli, tieni minulle avasi!" "Näin, Penu, näin! Tehdään se, tietävät että suostuit Hukan tietä kulkevaksi." "Halulla suostuin, halulla auliilla! Parina kuljemme salot ja mannut." Sen tekivät, ilon tuottivat kahdelle heimolle, Panun läheiselle, Hukan kauimmaiselle. Tutuiksi ja tueksi toisillensa tulivat kumpaisetkin väet. Ja ensimmäisen yhteisen ilonyönsä pari muisti kautta kaikkien päiviensä: miten lämmin, miten mainio saattoikaan uroo urokselle olla! Hyvälle tuntui mies, kovalle ja kuumankarvaiselle, hyvälle tuoksui: pihkalle, tuoreelle hielle, savulle, virtsalla ja aivomassalla parkitulle nahalle, siemenvuodolle - miehen oma lemu, turvaisa ja tuttu. Auvoisa siihen oli nukahtaa, syli syliä vasten.
Sillä näinhän on: kautta aikain, kautta paikkain me miehet kohtaamme, kaltaisemme tunnistamme ja arvostamme, toisissamme itsemme. Miesten tie on meidän tiemme. Milloin helppo kulkea, milloin hankala, mutta niin ovat kaikki tiet. Meidän tiemme on tämä, ja niin on hyvä, se.
Mutta kuka minä olen, joka sinulle tätä selitän? No mies minäkin, yksi monista, monena yksi. Tietoisuuden ja muutoksen virrasta kehollistunut kooste, järkkyneitten tähtien valossa tanssiva vapaa voima, kokemusydin, joku joka heitti tämän eksentrisen dokumentin verkkoon joskus löydettäväksi kun oikea hetki koittaa, joku mies aivankuin sinäkin:
- villiintynyt niitty vaihtuu kuin huomaamatta puutarhaksi, sen kukkaistutuksiksi ja huolella leikatuiksi pensaiksi jotka reunustavat haravoituja sorakäytäviä, taloon johtavia. Ilma on lämmin ja kostea äskeisen sateen jäljiltä, lintujen ääniä ja tuoksuja täynnä. Hiekka rahisee jalkojesi alla. Pääsisäänkäynti taloon, kartanoon, linnaan on klassisen symmetrinen, kaikki johtaa ovelle kuin apuviivat perspektiivin katoamispisteeseen. Kolme laakeaa kiviaskelmaa ovat keskeltä kuluneet, messinkinen kahva lämmin kämmentäsi vasten. Käytävä on korkea, pitkänomainen, parketti toistaa vaimeasti askeleitasi. Toinen ovi, ja olet huoneessa. Sekin on korkea, laaja ja valkea, miltei tyhjä. Kaksi suurta ikkunaa on avoinna puutarhaan; valo, lintujen laulu, syreenien, vehmaan ruohon sekä paatsamien tuoksut tulvivat niistä sisään. Ikkunoiden välissä, melkein seinää vasten on suuri vaaleapuinen pöytä. Sen keskellä on lukutelineessä mustakantinen avattu kirja. Astut pöydän ääreen, nojaat kummatkin kätesi sen sileään pintaan. Kirjan sivujen paperi on kellastunutta, reunoiltaan jo ruskeaksi ikääntynyttä, mutta teksti piirtyy esiin syvänmustana, selkeänä:
"SINUNKO KÄTESI SIROTTELI TÄHTIPÖLYÄ KIRJOITUKSILLENI
Pilvi on käärinyt sateensa ja vienyt sen pois,
sarastus on vetänyt koilliseen hopeajuovan.
Tähti, jota ei ehkä ole, on syttynyt vaalealle pohjalle,
myöhästynyt uutinen hämärtää mieleni kysymyksillä.
Luetko sinä nämä säkeet, sitten kun minua ei enää ole?
Kuulitko äskeisen sateen? Näetkö aamun juovan? Näetkö tähden jota ei ole?"
Suoristat selkäsi, kämmenesi irtoavat pöytälevyltä, eivät tunne sitä enää, eivät tunne. Ikkunat ovat auki puutarhaan joka on täysin vaiti. Vain valoa virtaa yhäti, se yhäti enenee, valo. Kaikki vaipuu siihen, liudentuu, avautuu ja suostuu valona valoon
tiistai 23. heinäkuuta 2019
The garden is open
Kesä, taas kesä....
Ote viimevuotisesta kirjeestä, pätee edelleen:
"Kello kymmentä käy, istun tässä pöydän ääressä läppärinretaleeni kanssa, kaikki taas hiestä nahkeana. Riivatun helle. Olin pari tuntia Stalininpuistossa. Se kunnostettiin viime kesänä, nyt siellä virtaa piskuinen puro, jokunen kukkaistutus (keltaliljoja, jättisinikelloja), suihkulähde joka roiskii ihan lehmuksen oksistoon saakka, kalliokumpareita ja sammalta niitten välissä, polkuja ja penkkejä, viileyttä ja ystävällistä rauhaa. Nuoria perheitä piknikillä vauvojen kanssa tai ilman, eri-ikäisiä koiranulkoiluttajia kaikenlaisine hurttineen, nuorisoa omine juttuineen ja kaljatölkkeineen, penkeillä jokunen ikäaikuinen kirjaan syventyneenä (mm minä; Bo Carpelan: Alkutuuli). Pari rastatukkaista ruskettunutta varhaissatyyria nakkeli punaista frisbeetä nauraen toisilleen Lintsin verkkoaidan vieressä - tuuli kantoi sieltäpäin sieraimiini pöllähdyksiä marihuanan savua, raikasta kuin pihkainen mäntymetsä sateen jäljiltä - kun muudan musta mies keltaisessa lippiksessä kulki keräämässä tyhjiä pulloja ja tölkkejä, kohteliaasti tiedustellen "anteeksi, saisinko ottaa tämän? suurkiitos!" luvattomasti lieatta vapaana juoksevan pikku mäyräkoiran poiketessa nuuhkimaan kenkiäni; se sai hellän rapsutuksen minulta ja minä ystävällisen hymyn muhkeapartaiselta isännältään jonka kaula oli tatuointien peitossa ja nenärustonsa lävistävä teräsrengas ainakin puolen sentin paksuinen. Ohitsemme juoksi täydellisen komea ilmeisesti irakilainen bodari pelkissä vihreissä shortseissa päin laskevan auringon kiloa kuin kultainen kentauri, ja tiikeriraidallinen bokseri rypi onnellisena puron viileydessä, sitten ravistihe itsensä ja nautinnollisesti piehtaroi ruohossa, ajatuksettoman elämänriemun ruumiillistumana. Viihtyisää."
Ja muisto tuosta illasta jatkuu yksityisenä, mutta kirjattakoon nyt tänne kumminkin:
Kauempaa kuulin konemusiikkia, pehmeärytmistä ja miellyttävää, notkeasointuista. "Listening to the music that the machines make / I let my heart break / just for a moment" , hyräilin itsekseni ja lähdin ottamaan selvää asiasta. Ylempänä kukkulalla, puitten varjossa seisoi nuori nainen laitteistonsa kanssa, keskittyneesti äänitaidettaan tuottaen. Nuorisoa ja nuoria aikuisia oli kerääntynyt lähimaastoon pieniksi ryhmiksi, istuskelivat ruohossa ja huovillaan juomatölkkeineen ja jointteineen. Tunnelma oli rauhallinen, raukean ajaton. Kuljeskelin pitkin polkuja ja jäin viimein kallion reunalle ihailemaan maisemaa: Vallilan katot, Konepajan alueen legopalikkamaiset rakennukset, etäämpänä Pasilan kolhot tornitalot (aseman purkamista vasta aloitettiin tuolloin) ja kaiken yllä taivaan avoimuus tulvillaan äänettä laulavaa valoa johon musiikin hidas biitti tuntui sulautuvan. Lumière, calme et volupte... Ehyt tyyneys, ja kuitenkin jokin vaikeasti hahmotettava outouden häive siinä, läpikuultavien kenttien hidas risteily. Jotain, jotain, mutta mitä? Maleksin polun mutkasta eteenpäin, kun vastaani tuli koira hihnassaan, hilpeä punaturkkinen setteri joka välittömästi teki tuttavuutta. Kohteliaasti kysyin isännältään: "saanko moikata?" Nuori mies näytti hieman hämmentyneeltä, siristi silmiään kuin vastavalossa, todeten: "Joo, tottakai, vaikkei tää mun koirani olekaan." Kiitin ja silitin dogia, sain nuolaisun ja hännänheilautuksen, pari jatkoi kulkuaan kuten minäkin. Läpikuultavia, hitaasti limittyviä kenttiä... Äkkiä ymmärsin erikoisen tunteeni syyn: kukaan muu ei todella nähnyt minua kuin tuo koira. Taluttajansa hahmotti minut hämärästi, vain eläimen havaintojen kautta, loput tuskin lainkaan. Olin aave, näkymätön, el hombre invisible. Elettyjen vuosieni määrä oli poistanut minut näitten ihmisten maailmasta, tehnyt minusta haamun. Olin paikalla mutten kuitenkaan ollut.
Käännyin hitaasti takaisinpäin, kuljin kiemurtelevaa polkua mäen ympäri, kohti puiston reunaa ja Sturenkatua. Musiikki jatkui, ylläni taivaan tyynen valon äänettömät kantaatit. "The garden is open / the young men begin to cum / ... /the city of joy / lies concealed in your hand: / the wind to proceed / the sea dreams the sand" lauloivat Fugsit jostain muinaisesta muistostani. En tiedä koinko surua; jos, niin se oli lähinnä rerum lachrimae, mono no aware, tietoisuutta kaiken hetkellisyydestä, myös ja varsinkin minussa. Euh fugit, oih katoaapi, huokasivat keskiajan laulajat. Ajan tumma virta vei minua lastun lailla, ajan tuuli painoi ruohoa kiviä vasten. Kaikki oli kuten aina ennenkin, ja kaikki oli peruuttamattomasti toisin.
Koetin vain antaa olla, antaa Ytimen avatua itsenään mutten pystynyt: elämys oli liian vahva, eivätkä kykyni riittäneet lähestymään Käsitteetöntä. Askelsin hiljaksiin Sturenkatua alas, kun ilma ympärilläni väreili, äkisti ja hennosti. Asvaltti oli tassunpehmeää, iho kihelmöi kananlihalla. Äijöt! Joku Äijöistä teki saapumista! Kuka? Antauduin, sallin avautumisen syvetä - niinkuin olisin jotain muuta sille voinutkaan tehdä. Läsnäolo... Ei lempeä Sarvikruunuinen, naavapartainen enoseni, ei Metsän Mustamulkku äreännauravassa mahdissaan, ei... Jäntevyyttä, rentoa valppautta, aistien yliterävöityminen - Sudenkuono, Rautasusi! Sydämeni värisi onneaan, tervehti Voimakasta, ja lämmin läähätys kulki kaikkeni läpi, näkymätön karhea kieli lipoi mustia huulia pentunsa tuntien. Olin piirissä Olonsa, vallassa Äijön vankkuuden, kourissansa kaikenkantavissa, käpälissä rauankarvaisissa. Missäpä minulla parempi, kussapa kuoma kullaisempi? Metsä musta peittonamme, sammalmatto makuunamme, siihenpä sylikkäin käymme, kerälle yhteen kiepahdamme. Yllämme ronkuu rautainen kuu...
Ote viimevuotisesta kirjeestä, pätee edelleen:
"Kello kymmentä käy, istun tässä pöydän ääressä läppärinretaleeni kanssa, kaikki taas hiestä nahkeana. Riivatun helle. Olin pari tuntia Stalininpuistossa. Se kunnostettiin viime kesänä, nyt siellä virtaa piskuinen puro, jokunen kukkaistutus (keltaliljoja, jättisinikelloja), suihkulähde joka roiskii ihan lehmuksen oksistoon saakka, kalliokumpareita ja sammalta niitten välissä, polkuja ja penkkejä, viileyttä ja ystävällistä rauhaa. Nuoria perheitä piknikillä vauvojen kanssa tai ilman, eri-ikäisiä koiranulkoiluttajia kaikenlaisine hurttineen, nuorisoa omine juttuineen ja kaljatölkkeineen, penkeillä jokunen ikäaikuinen kirjaan syventyneenä (mm minä; Bo Carpelan: Alkutuuli). Pari rastatukkaista ruskettunutta varhaissatyyria nakkeli punaista frisbeetä nauraen toisilleen Lintsin verkkoaidan vieressä - tuuli kantoi sieltäpäin sieraimiini pöllähdyksiä marihuanan savua, raikasta kuin pihkainen mäntymetsä sateen jäljiltä - kun muudan musta mies keltaisessa lippiksessä kulki keräämässä tyhjiä pulloja ja tölkkejä, kohteliaasti tiedustellen "anteeksi, saisinko ottaa tämän? suurkiitos!" luvattomasti lieatta vapaana juoksevan pikku mäyräkoiran poiketessa nuuhkimaan kenkiäni; se sai hellän rapsutuksen minulta ja minä ystävällisen hymyn muhkeapartaiselta isännältään jonka kaula oli tatuointien peitossa ja nenärustonsa lävistävä teräsrengas ainakin puolen sentin paksuinen. Ohitsemme juoksi täydellisen komea ilmeisesti irakilainen bodari pelkissä vihreissä shortseissa päin laskevan auringon kiloa kuin kultainen kentauri, ja tiikeriraidallinen bokseri rypi onnellisena puron viileydessä, sitten ravistihe itsensä ja nautinnollisesti piehtaroi ruohossa, ajatuksettoman elämänriemun ruumiillistumana. Viihtyisää."
Ja muisto tuosta illasta jatkuu yksityisenä, mutta kirjattakoon nyt tänne kumminkin:
Kauempaa kuulin konemusiikkia, pehmeärytmistä ja miellyttävää, notkeasointuista. "Listening to the music that the machines make / I let my heart break / just for a moment" , hyräilin itsekseni ja lähdin ottamaan selvää asiasta. Ylempänä kukkulalla, puitten varjossa seisoi nuori nainen laitteistonsa kanssa, keskittyneesti äänitaidettaan tuottaen. Nuorisoa ja nuoria aikuisia oli kerääntynyt lähimaastoon pieniksi ryhmiksi, istuskelivat ruohossa ja huovillaan juomatölkkeineen ja jointteineen. Tunnelma oli rauhallinen, raukean ajaton. Kuljeskelin pitkin polkuja ja jäin viimein kallion reunalle ihailemaan maisemaa: Vallilan katot, Konepajan alueen legopalikkamaiset rakennukset, etäämpänä Pasilan kolhot tornitalot (aseman purkamista vasta aloitettiin tuolloin) ja kaiken yllä taivaan avoimuus tulvillaan äänettä laulavaa valoa johon musiikin hidas biitti tuntui sulautuvan. Lumière, calme et volupte... Ehyt tyyneys, ja kuitenkin jokin vaikeasti hahmotettava outouden häive siinä, läpikuultavien kenttien hidas risteily. Jotain, jotain, mutta mitä? Maleksin polun mutkasta eteenpäin, kun vastaani tuli koira hihnassaan, hilpeä punaturkkinen setteri joka välittömästi teki tuttavuutta. Kohteliaasti kysyin isännältään: "saanko moikata?" Nuori mies näytti hieman hämmentyneeltä, siristi silmiään kuin vastavalossa, todeten: "Joo, tottakai, vaikkei tää mun koirani olekaan." Kiitin ja silitin dogia, sain nuolaisun ja hännänheilautuksen, pari jatkoi kulkuaan kuten minäkin. Läpikuultavia, hitaasti limittyviä kenttiä... Äkkiä ymmärsin erikoisen tunteeni syyn: kukaan muu ei todella nähnyt minua kuin tuo koira. Taluttajansa hahmotti minut hämärästi, vain eläimen havaintojen kautta, loput tuskin lainkaan. Olin aave, näkymätön, el hombre invisible. Elettyjen vuosieni määrä oli poistanut minut näitten ihmisten maailmasta, tehnyt minusta haamun. Olin paikalla mutten kuitenkaan ollut.
Käännyin hitaasti takaisinpäin, kuljin kiemurtelevaa polkua mäen ympäri, kohti puiston reunaa ja Sturenkatua. Musiikki jatkui, ylläni taivaan tyynen valon äänettömät kantaatit. "The garden is open / the young men begin to cum / ... /the city of joy / lies concealed in your hand: / the wind to proceed / the sea dreams the sand" lauloivat Fugsit jostain muinaisesta muistostani. En tiedä koinko surua; jos, niin se oli lähinnä rerum lachrimae, mono no aware, tietoisuutta kaiken hetkellisyydestä, myös ja varsinkin minussa. Euh fugit, oih katoaapi, huokasivat keskiajan laulajat. Ajan tumma virta vei minua lastun lailla, ajan tuuli painoi ruohoa kiviä vasten. Kaikki oli kuten aina ennenkin, ja kaikki oli peruuttamattomasti toisin.
Koetin vain antaa olla, antaa Ytimen avatua itsenään mutten pystynyt: elämys oli liian vahva, eivätkä kykyni riittäneet lähestymään Käsitteetöntä. Askelsin hiljaksiin Sturenkatua alas, kun ilma ympärilläni väreili, äkisti ja hennosti. Asvaltti oli tassunpehmeää, iho kihelmöi kananlihalla. Äijöt! Joku Äijöistä teki saapumista! Kuka? Antauduin, sallin avautumisen syvetä - niinkuin olisin jotain muuta sille voinutkaan tehdä. Läsnäolo... Ei lempeä Sarvikruunuinen, naavapartainen enoseni, ei Metsän Mustamulkku äreännauravassa mahdissaan, ei... Jäntevyyttä, rentoa valppautta, aistien yliterävöityminen - Sudenkuono, Rautasusi! Sydämeni värisi onneaan, tervehti Voimakasta, ja lämmin läähätys kulki kaikkeni läpi, näkymätön karhea kieli lipoi mustia huulia pentunsa tuntien. Olin piirissä Olonsa, vallassa Äijön vankkuuden, kourissansa kaikenkantavissa, käpälissä rauankarvaisissa. Missäpä minulla parempi, kussapa kuoma kullaisempi? Metsä musta peittonamme, sammalmatto makuunamme, siihenpä sylikkäin käymme, kerälle yhteen kiepahdamme. Yllämme ronkuu rautainen kuu...
maanantai 22. heinäkuuta 2019
I wanna be your cabin boy all night long
Katsastetaanpa eräitä menneisyyden julkaisuja, uranuurtavia, alallaan ratkaisevan tärkeitä. Osasta olen maininnut jotain, mutta laajennetaan, koetetaan katsoa kokonaisuutta ikäänkuin ylhäältäpäin, hahmottaa metatasolta:
Drummer, ja myöhemmin muut amerikkalaiset lehdet, varsinkin Bear ja Daddy (nuo viimeksimainitut eivät olleet varsinaisia nahkajulkaisuja, mutta silti...) - hmm. Niiden ja Mr. S/m + Toyn välillä vainusin jonkin ratkaisevan eron, mutta minkä? Pitkään harkittuani päädyin hieman epämääräiseen määrittelyyn: ambienssin. Tarkentakaamme: Mr.S/m avasi sivuillaan tietynlaisen eksistentiaalisen kuplan, täysin ilmatiivisti fokusoituneen sellaisen, äärimmäisen yksityiseen, silkan seksuaalisuuden tilaan. Pääsy vain asianosaisilla, muuta maailmaa ei olemassakaan.Ja niinhän se myöskin on; "...frozen in the blue flash of orgasm". (W. Burroughs). Drummer puolestaan astui reippaasti kohti ulkomaailmaa(kin), nahkarotsi levällään, buutsit säihkyen kilpaa leveän hymyn kanssa. Miksikö? Koska kaltaiset kaipaavat kaltaisiaan, ensisijassa: missä muualla olisi "beef on the hoof" niin helposti napattavissa kuin kadulla, puistossa, baareissa? Mutta myöskin siksi, että aika alkoi olla toinen, asenteet muuttua ja olla muutettavissa.
Drummer oli alunperin Los Angelesiläinen julkaisu, mutta jatkuvan poliisihäirinnän takia siirtyi San Franciscoon, jossa uudeksi päätoimittajaksi tuli Jack Fritscher. Valinta osoittautui hyvin onnistuneeksi: Drummerista muodostui aikansa tärkein nahkaskenen (ja osin gayskenenkin) lehti, yllättävän kulttuuripainotteinen sellainen: Robert Mapplethorpe, Bill Ward, Fred Halstead, Tom of Finland, Larry Townsend, Rex, Phil Andros - siinä muutama lehden johtavista tähtiartisteista. Varsin vaikuttava lista. Oman lisävoimansa asioille antoi aito friscolainen rento ja utelias, iloisen kokeilunhaluinen asenne, joka valloitti lukijakuntansa välittömästi niin USA:ssa kuin kansainvälisestikin. Oikeat asiat oikeaan aikaan oikeassa paikassa; taattu menestyskonsepti, mutta äärimmäisen vaikea toteuttaa.
Olennaisin noista oikeista asioista oli tietty asenne: nahka/S/m "elämäntyylinä", ei kaappiperversiona, ja ennenkaikkea: Miehekkyys, Miehisyys ihanteena, luontevana ja iloisena peruskivenä miestenkeskiselle yhdessäololle, seksille, rakkaudellekin. Drummer oli ensimmäinen tietoisesti maskulinistinen julkaisu. Friscomacho ei ollut kovuuttaan uhoava latinotyyppinen härkä (vaikka heillekin toki tilaa ja haluajia löytyi), vaan lämmin, tunteitaan ja himojaan arastelematon Tosimies, joka oli niin varma miehisyydestään, että uskalsi olla avoimesti mitä oli, tuli mitä tuli, milloin, missä ja keneltä sitten tulikin. Frendin isobroidi, koutsi, kunnon kaveri collegesta, armeijasta tai poliisikoulusta - tuttu, arvossapidetty ja läheinen tyyppi kaikille. Sillä erotuksella vain, että tällä koutsilla oli myös joukkueen kookkain ja kovin seisokki, jota ei häpeilty lainkaan, sai katsoa ja koskettaakin ihan mielellään. Tästä maaperästä kasvoivat niin karhut kuin Daddytkin, ja vallan luonnostaan.
Nykyään saattaa olla vaikea hahmottaa, kuinka radikaalista paradigman muutoksesta tuossa oli kyse. Aiempi yleiskäsitys homoista oli ollut "taiteellinen tyyppi"; hoikka karvaton nuorukainen tai paremmin kirjojen kuin futiksen parissa viihtyvä hontelo älykkö. Toki näitä meissä on, ihan aidosti ja kaikella ystävyydellä, mutta moinen ainoaksi koettu (ja osin pakon edessä sisäistettykin käyttäytymismalli) jätti ison osan jengistä ulkopuolelle ja osattomaksi, ellei halunnut ryhtyä hustleriksi (joka oli yhtä rajoittunut mallitus, toiselta laidalta vaan). Vaan shazam: äkkiä megahauikset ovatkin enemmän kuin ok, rekkakuski on ykskaks ihailtu ammattilainen (ja sivutoiminen pornotähti), mies saa olla juuri niin karvainen, partainen ja rosoisenlämpimästi äijämäinen kuin ikinä osaa olla, ja totisesti kelpaa niin baaritiskillä kuin muillakin markkinoilla. Kollektiivinen, hiukka epäuskoinen mutta syvä ja aito helpotuksen huokaus kaikui länsirannikolta itäreunalle: hey dude, I'm ok, you're ok, yeah we're all great, let's fuck ourselves silly! (Muistakaa, tämä oli vapautumisen aikaa kauan ennen terveyskriisiä). Mr Drummer & Mr Leather -kisat alkoivat paikallisina baarivetonauloina, mutta pian muuttuivat ylikansallisiksi tapahtumiksi. Maailma ei totisesti enää ollut sama kuin ennen. Ja koska Yhdysvallat oli kyseessä, myöskin "commercial potential" havaittiin ja hyödynnettiin to the max. Eikä se ollutkaan vähäinen.
Jack Fritscher on merkittävä kulttuurivaikuttaja ja -dokumentoija (tsekatkaa Wikipediasta kirjallinen tuotantonsa ja vaatikaa edes osaa julkisiin kirjastoihimme - Palm Drive Videon tuotteet tosin lienevät vieläkin liian superpornoa niihin, eivätkä sitäpaitsi edes saatavilla DVDformaatissa, että se siitä). Etenkin novellikokoelma Corporal in Charge of Taking Care of Captain O'Malley on helmi, joka on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, ja Some Dance to Remember on historiasta kiinnostuneille varsin avartava avainromaani, kuten Mapplethorpe-elämäkertansakin (herrat olivat pariskunta sangen pitkään). Kuvakirjoista pitäville taas Jack Fritscher's American Men on varsinaista silmäkarkkia maskulinismin alueelta. Mutta mutta, jotain tapahtui: Drummer-muistelmansa on ikävä kyllä miltei lukukelvoton ja oudon hysteerissävyinen (steroideja?) oman hännän nostatus; 46 kerran Some Dance to Remember -mainostuksen jälkeen lakkasin laskemasta niitä. Sääli: aihe on hyvin kiinnostava ja tärkeä historiamme osuus. No, onpahan haastetta jollekin tutkijalle, kahlata se materiaali läpi ja suorittaa uudelleenkoostaminen. Aihetta olisi, syystä jos toisestakin; Drummer oli ensimmäinen julkaisu, jossa käsite Bear esiintyi nykymerkityksessään, ja erikoisnumeronsa Drummer Daddies - ah, siinäpä vieläkin sydäntäni ja vähän muitakin paikkoja lämmittävä tunnelmallinen ihmissuhdetarinakooste. Identitycrisis - what crisis, sonny? Let Daddy take care of that, too, boy! Jeps, eheytyä voi ihan aidostikin, kiitos vain kaikille osallisille kuin myös osallistujille.
Kaikkihan on muutoksessa, aina, niin aika kuin asiatkin. Drummer liudentui, ylikaupallistui, ja alun vahva kantava voima vaan hälveni. Sama tapahtui niin Bear kuin Daddy the Magazinen kanssa (Daddyn tosin perustajansa the Roguen valitettavan liian varhaisen poismenon johdosta; kyseinen lehti kuitenkin ylsi uuteen kukoistukseen vielä joksikin aikaa pikku haparoinnin jälkeen). Useinhan perustajana on henkilö jonka omakohtaisen intohimon ja aiheeseen syventymisen kautta alkaneeseen toimintaan kanavoituu jotain yleisemminkin ajalle ominaista, vimmaa asioiden muuttamiseen, uusien mahdollisuuksien tai jo olemassaolevien kokemistapojen julkistamiseen. Kun homma sitten on hoidettu, niin tehty on työ, ei kiitoksen saamisen tai maineen vuoksi vaan siksi että se täytyi tehdä. Muut jatkavat miten parhaaksi katsovat tai pystyvät. Mutta älkäämme unohtako noita edeltäkävijöitä. Muistetaan ilolla ja kiitollisuudella kaikkia heitä jotka antoivat aikanaan vaativan ja riskialttiinkin panoksensa yhteiseen kokemuskenttäämme, ja auttoivat tämän monenkirjavan miestenkeskeisen yhdessäolon ja rakkauden maailman muotoutumisen nykyisen kaltaisekseen. Vapautemme rakastaa ja rakastella toisiamme ei ole itsestäänselvyys. Jätkät, pidetään sen puolta, huolehditaan siitä ja toisistamme ihan joka päivä!
Drummer, ja myöhemmin muut amerikkalaiset lehdet, varsinkin Bear ja Daddy (nuo viimeksimainitut eivät olleet varsinaisia nahkajulkaisuja, mutta silti...) - hmm. Niiden ja Mr. S/m + Toyn välillä vainusin jonkin ratkaisevan eron, mutta minkä? Pitkään harkittuani päädyin hieman epämääräiseen määrittelyyn: ambienssin. Tarkentakaamme: Mr.S/m avasi sivuillaan tietynlaisen eksistentiaalisen kuplan, täysin ilmatiivisti fokusoituneen sellaisen, äärimmäisen yksityiseen, silkan seksuaalisuuden tilaan. Pääsy vain asianosaisilla, muuta maailmaa ei olemassakaan.Ja niinhän se myöskin on; "...frozen in the blue flash of orgasm". (W. Burroughs). Drummer puolestaan astui reippaasti kohti ulkomaailmaa(kin), nahkarotsi levällään, buutsit säihkyen kilpaa leveän hymyn kanssa. Miksikö? Koska kaltaiset kaipaavat kaltaisiaan, ensisijassa: missä muualla olisi "beef on the hoof" niin helposti napattavissa kuin kadulla, puistossa, baareissa? Mutta myöskin siksi, että aika alkoi olla toinen, asenteet muuttua ja olla muutettavissa.
Drummer oli alunperin Los Angelesiläinen julkaisu, mutta jatkuvan poliisihäirinnän takia siirtyi San Franciscoon, jossa uudeksi päätoimittajaksi tuli Jack Fritscher. Valinta osoittautui hyvin onnistuneeksi: Drummerista muodostui aikansa tärkein nahkaskenen (ja osin gayskenenkin) lehti, yllättävän kulttuuripainotteinen sellainen: Robert Mapplethorpe, Bill Ward, Fred Halstead, Tom of Finland, Larry Townsend, Rex, Phil Andros - siinä muutama lehden johtavista tähtiartisteista. Varsin vaikuttava lista. Oman lisävoimansa asioille antoi aito friscolainen rento ja utelias, iloisen kokeilunhaluinen asenne, joka valloitti lukijakuntansa välittömästi niin USA:ssa kuin kansainvälisestikin. Oikeat asiat oikeaan aikaan oikeassa paikassa; taattu menestyskonsepti, mutta äärimmäisen vaikea toteuttaa.
Olennaisin noista oikeista asioista oli tietty asenne: nahka/S/m "elämäntyylinä", ei kaappiperversiona, ja ennenkaikkea: Miehekkyys, Miehisyys ihanteena, luontevana ja iloisena peruskivenä miestenkeskiselle yhdessäololle, seksille, rakkaudellekin. Drummer oli ensimmäinen tietoisesti maskulinistinen julkaisu. Friscomacho ei ollut kovuuttaan uhoava latinotyyppinen härkä (vaikka heillekin toki tilaa ja haluajia löytyi), vaan lämmin, tunteitaan ja himojaan arastelematon Tosimies, joka oli niin varma miehisyydestään, että uskalsi olla avoimesti mitä oli, tuli mitä tuli, milloin, missä ja keneltä sitten tulikin. Frendin isobroidi, koutsi, kunnon kaveri collegesta, armeijasta tai poliisikoulusta - tuttu, arvossapidetty ja läheinen tyyppi kaikille. Sillä erotuksella vain, että tällä koutsilla oli myös joukkueen kookkain ja kovin seisokki, jota ei häpeilty lainkaan, sai katsoa ja koskettaakin ihan mielellään. Tästä maaperästä kasvoivat niin karhut kuin Daddytkin, ja vallan luonnostaan.
Nykyään saattaa olla vaikea hahmottaa, kuinka radikaalista paradigman muutoksesta tuossa oli kyse. Aiempi yleiskäsitys homoista oli ollut "taiteellinen tyyppi"; hoikka karvaton nuorukainen tai paremmin kirjojen kuin futiksen parissa viihtyvä hontelo älykkö. Toki näitä meissä on, ihan aidosti ja kaikella ystävyydellä, mutta moinen ainoaksi koettu (ja osin pakon edessä sisäistettykin käyttäytymismalli) jätti ison osan jengistä ulkopuolelle ja osattomaksi, ellei halunnut ryhtyä hustleriksi (joka oli yhtä rajoittunut mallitus, toiselta laidalta vaan). Vaan shazam: äkkiä megahauikset ovatkin enemmän kuin ok, rekkakuski on ykskaks ihailtu ammattilainen (ja sivutoiminen pornotähti), mies saa olla juuri niin karvainen, partainen ja rosoisenlämpimästi äijämäinen kuin ikinä osaa olla, ja totisesti kelpaa niin baaritiskillä kuin muillakin markkinoilla. Kollektiivinen, hiukka epäuskoinen mutta syvä ja aito helpotuksen huokaus kaikui länsirannikolta itäreunalle: hey dude, I'm ok, you're ok, yeah we're all great, let's fuck ourselves silly! (Muistakaa, tämä oli vapautumisen aikaa kauan ennen terveyskriisiä). Mr Drummer & Mr Leather -kisat alkoivat paikallisina baarivetonauloina, mutta pian muuttuivat ylikansallisiksi tapahtumiksi. Maailma ei totisesti enää ollut sama kuin ennen. Ja koska Yhdysvallat oli kyseessä, myöskin "commercial potential" havaittiin ja hyödynnettiin to the max. Eikä se ollutkaan vähäinen.
Jack Fritscher on merkittävä kulttuurivaikuttaja ja -dokumentoija (tsekatkaa Wikipediasta kirjallinen tuotantonsa ja vaatikaa edes osaa julkisiin kirjastoihimme - Palm Drive Videon tuotteet tosin lienevät vieläkin liian superpornoa niihin, eivätkä sitäpaitsi edes saatavilla DVDformaatissa, että se siitä). Etenkin novellikokoelma Corporal in Charge of Taking Care of Captain O'Malley on helmi, joka on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, ja Some Dance to Remember on historiasta kiinnostuneille varsin avartava avainromaani, kuten Mapplethorpe-elämäkertansakin (herrat olivat pariskunta sangen pitkään). Kuvakirjoista pitäville taas Jack Fritscher's American Men on varsinaista silmäkarkkia maskulinismin alueelta. Mutta mutta, jotain tapahtui: Drummer-muistelmansa on ikävä kyllä miltei lukukelvoton ja oudon hysteerissävyinen (steroideja?) oman hännän nostatus; 46 kerran Some Dance to Remember -mainostuksen jälkeen lakkasin laskemasta niitä. Sääli: aihe on hyvin kiinnostava ja tärkeä historiamme osuus. No, onpahan haastetta jollekin tutkijalle, kahlata se materiaali läpi ja suorittaa uudelleenkoostaminen. Aihetta olisi, syystä jos toisestakin; Drummer oli ensimmäinen julkaisu, jossa käsite Bear esiintyi nykymerkityksessään, ja erikoisnumeronsa Drummer Daddies - ah, siinäpä vieläkin sydäntäni ja vähän muitakin paikkoja lämmittävä tunnelmallinen ihmissuhdetarinakooste. Identitycrisis - what crisis, sonny? Let Daddy take care of that, too, boy! Jeps, eheytyä voi ihan aidostikin, kiitos vain kaikille osallisille kuin myös osallistujille.
Kaikkihan on muutoksessa, aina, niin aika kuin asiatkin. Drummer liudentui, ylikaupallistui, ja alun vahva kantava voima vaan hälveni. Sama tapahtui niin Bear kuin Daddy the Magazinen kanssa (Daddyn tosin perustajansa the Roguen valitettavan liian varhaisen poismenon johdosta; kyseinen lehti kuitenkin ylsi uuteen kukoistukseen vielä joksikin aikaa pikku haparoinnin jälkeen). Useinhan perustajana on henkilö jonka omakohtaisen intohimon ja aiheeseen syventymisen kautta alkaneeseen toimintaan kanavoituu jotain yleisemminkin ajalle ominaista, vimmaa asioiden muuttamiseen, uusien mahdollisuuksien tai jo olemassaolevien kokemistapojen julkistamiseen. Kun homma sitten on hoidettu, niin tehty on työ, ei kiitoksen saamisen tai maineen vuoksi vaan siksi että se täytyi tehdä. Muut jatkavat miten parhaaksi katsovat tai pystyvät. Mutta älkäämme unohtako noita edeltäkävijöitä. Muistetaan ilolla ja kiitollisuudella kaikkia heitä jotka antoivat aikanaan vaativan ja riskialttiinkin panoksensa yhteiseen kokemuskenttäämme, ja auttoivat tämän monenkirjavan miestenkeskeisen yhdessäolon ja rakkauden maailman muotoutumisen nykyisen kaltaisekseen. Vapautemme rakastaa ja rakastella toisiamme ei ole itsestäänselvyys. Jätkät, pidetään sen puolta, huolehditaan siitä ja toisistamme ihan joka päivä!
sunnuntai 2. syyskuuta 2018
So youl'll know: brother, you have a friend somewhere
Vanhan Japanin kulttuuri, erityisesti Edokausi, on aina koskettanut sieluni syvimmin soivia kieliä. Miksi, en tiedä; 1950-60-luvun Hesan lähiöt eivät totisesti olleet mitään japonismin kasvihuoneita. Vaan miten syvän ilon ja ymmärryksen koinkaan, kun kohtasin ne vähäiset sirpaleet, mitä siitä tuolloin saattoi tietää: muutamat kuvateokset, kirjallisuuden vaatimattomat käännökset, Musiikki-Fazerilta äkkäämäni ainut ep Japanin klassista musiikkia (Nonesuchin kokonaisen älppärin kotosävellyksiä löysin myöhemmin)!
Jälleen pakko muistuttaa: aika oli kokonaan toinen silloin, vimmainen kiinnostukseni tuohon etäiseen, äärieksoottiseen kulttuuriin oli vain yksi todiste - niin muille kuin itsellenikin - lisää siitä, miten poikkeava olento olinkaan. Piti toki paikkansakin.
Senaikainen vallitseva viihdemuoto par excellence olivat elokuvat; leffateattereita riitti miltei joka kortteliin, ja tarjonta oli yllättävänkin monipuolista. Silti, iso oli yllätys kun Orionissa esitettiin Kurosawan Yojimbo ("Onnensoturi"; Rashomon taisi tulla myöhemmin ohjelmistoon). Sydän pamppaillen suunnistin sinne heti kun se mahdollista oli, pitkään seisoin katselemassa julistetta jossa parrakas nutturapäinen samurai ärjyi miekka koholla: salaisen paratiisin portit olivat aukenemassa minulle, jälleen kerran. Miltei huimasi.
Ah, Orion: se kapea, korkea aula pylväineen, mustaa, kultaa ja tummaa punaa, kuin olisi astunut Art Deco -tyyliseen makeisrasiaan tai bordelliin; aavistuksen ränstynyttä dekadenttia loistoa uhkuva ahdas - ja oudon kiihottavasti ahdistava - sisätila, lumoavien harhojen palatsin eteinen, nielu kohti illuusioiden pimeää ydintä! Ihme ja kumma se on vieläkin olemassa, vaan kuinka lienee ensi vuonna... Mutta takaisin tuohon 60-luvun puolivälin hetkeen: kevyesti meikatut silmäni kainosti alasluotuina (välttäen jälleen kerran kauhistuneet ja epäuskoiset katseet: hintti!!) ostin lipun ja rasian Tanskan Kuninkaan Rintapastilleja - josta huolella poistin sisäpaperin etten rapistelemalla häiritsisi muitten tai omaa elämystäni - menin saliin, istuin paikalleni. Hieman kitisten esirippu vetäytyi syrjään valkokankaan molemmin puolin, armollinen pimeys lankesi, toinen todellisuus avautui: sanamerkkejä, jo niitten muoto kuin huumeinen hyväily aivokuorellani, ja sitten:
- tuulinen nummi, tuo parrakas samurai kuluneessa kimonossaan, kädet sisäänvedettynä sen hihoista rintaansa vasten; mistä tiesin että ele oli röyhkeän karkeaa machoilua, sen läntinen vastine oli kädet venyttämässä housuntaskuja? Ja hänen kasvonsa! Kovat, kokeneet, aikuisen miehen kasvot, teräksiset haukansilmät: Toshiro Mifune, komeimpia koskaan näkemistäni miehistä! Jälleen kerran olin päässyt kotiin johon en edes tiennyt niin syvästi kaivanneeni kuin mitä sillä hetkellä tajusin. Tarina vei minut mukanaan, tunnistin kaiken: rosoisen miehuuden, ehdottoman kunniantunnon, oikeudenmukaisuuden, mutta jotain muutakin, jotain ylen paljon enemmän... Saatoin olla ainoa katsojista joka tiesi miksi tuo peloton urho muuttui hämmentyneeksi ja ujoksi Rouvan ja Tyttärensä edessä (Sanjurossa), miksi häntä eivät naiset houkutelleet vaikka heillä koetettiin hänen soturitaitojaan ostaa (Yojimbossa): minä tiesin mitä Bushido merkitsi, minä kait yleisöstä yksin tiesin että todellisen samurain kuului rakastaa ja haluta vain miehiä - tai kaltaisiani välimaailman ankaran tyylittelyn taiteen omaksuneita olentoja. Nuo jylhät kasvot olisivat lientyneet hymyyn, tiesin, tuo miekankaltainen katse olisi saanut lämpimän sävyn jos olisin voinut polvistua rinnalleen, pitkää hihaani varoen kaksin käsin täyttäen sakekuppinsa silmät alasluotuina, vaivihkaa väläyttäen hymyn ja pikaisen vilkaisun suuntaansa. Minulla olisi ollut varma, selkeä, säädelty sija maailmassaan, onnekkaitten tähtien alla olisin saanut kehollani antaa hänelle hetken huojennusta, iloa, jaettua kunnioitusta. Ja aamulla, polvillani, olisin kumartanut maahan asti, huokaisten: "Jalo herrani, astu varoen, astu hiljaa, pyydän; kunnioita käynnilläsi meitä uudelleen!" Minut olisi palkittu vinolla hymyllä, kenties jopa sormen hipaisulla poskelleni: "No katotaas sit ku se aika taas koittaa!" Ah, ronin askeltamassa tietään eteenpäin, sydämeni livautettuna hihansa taskupoimuun, taakseen katsomatta: mies. Täydellinen Mies. Mies joka jakoi kanssani miehuutensa, jolle minun luontoni oli yhtä itsestään selvä kuin omansa. Uho, ii otoko!
Niin monta kertaa kuin mahdollista oli (ja rahat riittivät) näin Yojimbon sekä Sanjuron, myöhemmin myös Seittien Linnan ja ja Kätketyn Linnakkeen (jossa aitojapanilaisella esifreudilaisella viattomuudella Mifunea kuvattiin ainakin 2/3osa ajasta vain alhaaltapäin: lyhyt happi ja fundoshi vaatteinaan, Thundering Thighs, but indeed!), enkä koskaan saanut tarpeekseni rouheasta komeudestaan (roolinsa ryövärinä Rashomonissa on sitten vielä asia aivan erikseen...), ja aina kanssaan palasin eheyteen jolle en löydä sanoja. Paljon myöhemmin ne löysin, tosin toisen lausumina, että olkaapa hyvät vain: James Mitchell; Good Gay Poems;
"I WANT TO SLEEP WITH TOSHIRO MIFUNE
- and tremble at the thrust of his muscled cock bursting up my ass
for I too am an unemployed samurai - vagrant, poor
and very much without a lord
the only clan I belong to is that of cockroaches
crawling along the kitchen floor
for I am a fairy mailman in San Francisco, but my
imagination is amazing, and exigent as Fuji
Toshiro, I'll meet you on the road to Edo; at sundown
we'll make samurai love in a deserted rice paddy
then, belting on our nemesis swords together we'll
set forth into the world, and wipe out
all the assholes
forever"
Jälleen pakko muistuttaa: aika oli kokonaan toinen silloin, vimmainen kiinnostukseni tuohon etäiseen, äärieksoottiseen kulttuuriin oli vain yksi todiste - niin muille kuin itsellenikin - lisää siitä, miten poikkeava olento olinkaan. Piti toki paikkansakin.
Senaikainen vallitseva viihdemuoto par excellence olivat elokuvat; leffateattereita riitti miltei joka kortteliin, ja tarjonta oli yllättävänkin monipuolista. Silti, iso oli yllätys kun Orionissa esitettiin Kurosawan Yojimbo ("Onnensoturi"; Rashomon taisi tulla myöhemmin ohjelmistoon). Sydän pamppaillen suunnistin sinne heti kun se mahdollista oli, pitkään seisoin katselemassa julistetta jossa parrakas nutturapäinen samurai ärjyi miekka koholla: salaisen paratiisin portit olivat aukenemassa minulle, jälleen kerran. Miltei huimasi.
Ah, Orion: se kapea, korkea aula pylväineen, mustaa, kultaa ja tummaa punaa, kuin olisi astunut Art Deco -tyyliseen makeisrasiaan tai bordelliin; aavistuksen ränstynyttä dekadenttia loistoa uhkuva ahdas - ja oudon kiihottavasti ahdistava - sisätila, lumoavien harhojen palatsin eteinen, nielu kohti illuusioiden pimeää ydintä! Ihme ja kumma se on vieläkin olemassa, vaan kuinka lienee ensi vuonna... Mutta takaisin tuohon 60-luvun puolivälin hetkeen: kevyesti meikatut silmäni kainosti alasluotuina (välttäen jälleen kerran kauhistuneet ja epäuskoiset katseet: hintti!!) ostin lipun ja rasian Tanskan Kuninkaan Rintapastilleja - josta huolella poistin sisäpaperin etten rapistelemalla häiritsisi muitten tai omaa elämystäni - menin saliin, istuin paikalleni. Hieman kitisten esirippu vetäytyi syrjään valkokankaan molemmin puolin, armollinen pimeys lankesi, toinen todellisuus avautui: sanamerkkejä, jo niitten muoto kuin huumeinen hyväily aivokuorellani, ja sitten:
- tuulinen nummi, tuo parrakas samurai kuluneessa kimonossaan, kädet sisäänvedettynä sen hihoista rintaansa vasten; mistä tiesin että ele oli röyhkeän karkeaa machoilua, sen läntinen vastine oli kädet venyttämässä housuntaskuja? Ja hänen kasvonsa! Kovat, kokeneet, aikuisen miehen kasvot, teräksiset haukansilmät: Toshiro Mifune, komeimpia koskaan näkemistäni miehistä! Jälleen kerran olin päässyt kotiin johon en edes tiennyt niin syvästi kaivanneeni kuin mitä sillä hetkellä tajusin. Tarina vei minut mukanaan, tunnistin kaiken: rosoisen miehuuden, ehdottoman kunniantunnon, oikeudenmukaisuuden, mutta jotain muutakin, jotain ylen paljon enemmän... Saatoin olla ainoa katsojista joka tiesi miksi tuo peloton urho muuttui hämmentyneeksi ja ujoksi Rouvan ja Tyttärensä edessä (Sanjurossa), miksi häntä eivät naiset houkutelleet vaikka heillä koetettiin hänen soturitaitojaan ostaa (Yojimbossa): minä tiesin mitä Bushido merkitsi, minä kait yleisöstä yksin tiesin että todellisen samurain kuului rakastaa ja haluta vain miehiä - tai kaltaisiani välimaailman ankaran tyylittelyn taiteen omaksuneita olentoja. Nuo jylhät kasvot olisivat lientyneet hymyyn, tiesin, tuo miekankaltainen katse olisi saanut lämpimän sävyn jos olisin voinut polvistua rinnalleen, pitkää hihaani varoen kaksin käsin täyttäen sakekuppinsa silmät alasluotuina, vaivihkaa väläyttäen hymyn ja pikaisen vilkaisun suuntaansa. Minulla olisi ollut varma, selkeä, säädelty sija maailmassaan, onnekkaitten tähtien alla olisin saanut kehollani antaa hänelle hetken huojennusta, iloa, jaettua kunnioitusta. Ja aamulla, polvillani, olisin kumartanut maahan asti, huokaisten: "Jalo herrani, astu varoen, astu hiljaa, pyydän; kunnioita käynnilläsi meitä uudelleen!" Minut olisi palkittu vinolla hymyllä, kenties jopa sormen hipaisulla poskelleni: "No katotaas sit ku se aika taas koittaa!" Ah, ronin askeltamassa tietään eteenpäin, sydämeni livautettuna hihansa taskupoimuun, taakseen katsomatta: mies. Täydellinen Mies. Mies joka jakoi kanssani miehuutensa, jolle minun luontoni oli yhtä itsestään selvä kuin omansa. Uho, ii otoko!
Niin monta kertaa kuin mahdollista oli (ja rahat riittivät) näin Yojimbon sekä Sanjuron, myöhemmin myös Seittien Linnan ja ja Kätketyn Linnakkeen (jossa aitojapanilaisella esifreudilaisella viattomuudella Mifunea kuvattiin ainakin 2/3osa ajasta vain alhaaltapäin: lyhyt happi ja fundoshi vaatteinaan, Thundering Thighs, but indeed!), enkä koskaan saanut tarpeekseni rouheasta komeudestaan (roolinsa ryövärinä Rashomonissa on sitten vielä asia aivan erikseen...), ja aina kanssaan palasin eheyteen jolle en löydä sanoja. Paljon myöhemmin ne löysin, tosin toisen lausumina, että olkaapa hyvät vain: James Mitchell; Good Gay Poems;
"I WANT TO SLEEP WITH TOSHIRO MIFUNE
- and tremble at the thrust of his muscled cock bursting up my ass
for I too am an unemployed samurai - vagrant, poor
and very much without a lord
the only clan I belong to is that of cockroaches
crawling along the kitchen floor
for I am a fairy mailman in San Francisco, but my
imagination is amazing, and exigent as Fuji
Toshiro, I'll meet you on the road to Edo; at sundown
we'll make samurai love in a deserted rice paddy
then, belting on our nemesis swords together we'll
set forth into the world, and wipe out
all the assholes
forever"
perjantai 22. kesäkuuta 2018
Strangers in the night
(Tämä kuuluisi tuonne varhaisempien muisteloitten joukkoon,mutta unohtui sieltä. Siispä tässä, olkaa hyvä. Tapahtuma-aika: 1971-1972.)
Harpoin pikaisesti kadulle, en sentään paiskannut ovea kiinni takanani vaikka mieli teki. Tunsin itseni huijatuksi, ja sitä olinkin. Lupaavasti alkanut ilta oli heittänyt pahan kerran sivuraiteelle.
Tuona loppukesän myöhäisiltana olin ollut päivystämässä Vanhan edessä ja siirtynyt siitä Perunatorille - siihen aikaan harrastin vain ulkopaikkoja; ikäni, rahavarani ja eräät muutkin tekijät eivät mahdollistaneet rafloissa roikkumista - joka oli kiitettävän täynnä kaikenlaista väkeä. Äkisti muudan keski-ikäinen mies askelsi määrätietoisesti luokseni, nosti silmieni eteen sarjakuvalehden jonka kannessa Mustanaamio syöksyi liekkien keskeltä suoraan katsojaa kohti, ja kertoi: "Kato, tässä on mun uusi poikaystävä! Upee vai mitä?" Ilahduttava aloitus, se varmaan näkyi naamastanikin, koska herra jatkoi: "Lähdetsä meille?" Joo, tottakai, mikäs tossa, ihan mielellään. Seuralaiseni nappasi taksin lennosta (varakkaampaa väkeä, siitä jokunen lisäpinna), ja niin meitä vietiin.
Takapenkillä katselin yön ritariani hieman tarkemmin. Hoikka, eleettömän komea, musta täysparta, lyhyt tumma poninhäntä (miehellä! tosi radikaalia silloin), todennäköisesti hyvin karvainen, kaikinpuolin priimaa. Jammi jammi jammi... mutta jotain oudosti tuttua tyypissä oli, vaikkemme takuuvarmasti olleet koskaan kohdanneet. Mietin mitä missä miten, voisiko... ei kai sentään... hitsi, kyllä sittenkin: komistus oli senaikaisen kuvataiteen yksi suurista lupauksista, todellinen nouseva tähti. Sekin vielä! Seksin jälkeinen sänkyjutustelu - jos sitä olisi - saattaisi olla vallan kiintoisaa. Toki hänen statuksensa antoi juttuun pikantin lisäsäväyksen, mutta olin kiinnostunut tyypistä ennenkaikkea miehenä, en ole koskaan ollut mikään starpicker.
Osoite oli Kaivopuistossa. En ollut ensi kertaa tilanteessa jossa pääsin yllättävän ylhäisiin piireihin vain siksi koska olin nuori ja hyvännäköinen enkä puhunut juuri lainkaan, mutta nyt taidettiin olla riman ylimmillä asetuksilla. Nimi postiluukussa oli toinen kuin kavaljeerini, mutta sillehän saattoi olla monta selitystä. Syy valkeni heti: ensimmäinen ikävä yllätys oli se, ettemme olleetkaan kaksin kämpässä, vaan vastaanottokomiteana oli pieni äijänkäppänä joka osoittautui lukaalin todelliseksi omistajaksi. Hän hoiteli meidät sulavasti salin puolelle ja drinkit pöytään. Ikävä kakkosyllätys: ei ehdotusta edes kimppakivasta tms, vaan treffikumppanini huitaisi itseensä lähes täyden grogilasillisen kossua parilla kulauksella sanomatta sanaakaan, kävi lattialle pitkälleen, ja kääräisten kauniin persialaismaton ympärilleen upposi pöydän alle sammuen sinne välittömästi. Silmäilin rullaa sydämistyneenä. Vai että sillälailla...
"Ota toi drinkki pois, mä teen toiset", sirkutti isäntä, jonka kanssa olin siis käytännössä kahden. Hänen omansa oli jo hoidettu. Nyökkäsin, tyhjensin lasini ja herran onnahdellessa täyttämään niitä arvioin tilanteen uudestaan. Olin tullut vedätetyksi, taiteilijankönsikäs olikin ollut vain houkutuslintu, silkka sutenööri. Sapetti vietävästi. No, katsotaan mitä tuleman piti. Olennaisimman osan taisin arvatakin, en ihan suotta ollut katujen kasvatti vaikkakin hyvin nuori sellainen, mutta miten ja mitä muuta loppu olisi, jäisi nähtäväksi. Päässäni tapahtui paradigmanvaihdos, noin nykykielellä sanoen. Vanhaherra palasi juomien kanssa, ihastuneena tulkitsi hymyni täysin väärin, latoi lasit pöytään. Skoolasimme.
En halunnut minkäänlaista seksiä hänen kanssaan, en mistään hinnasta, joten välittömästi luovuin katupojan roolistani ja vastasin keskustelunaloituksiin hanakasti, salailematta kiinnostustani ja jonkinasteista perehtyneisyyttänikin taiteisiin. Herra nielaisi ällistyksensä sujuvasti yhdessä drinkinpuolikkaan kanssa, taisi olla jo hyvissä nousuissa. Ei vaatinut paljoakaan taitoa saada hänet puhumaan itsestään, siitä kas juttua riitti rajattomasti: "...kerran Pariisissa minä löysin sellaisen pienen antiikkiliikkeen jossa myytiin vaan nukkeja ja semmoisia tosi taidokkaita vieteriukkojuttuja, se yksikin joka joi teekupistaan tällälailla, uskomaton laite, ihan saatanallinen..."
Nimi ovessa oli varmistanut sen minkä olin jo arvannut tuon tolkuttoman kokoisen merinäköalallisen lukaalin seinille ripustetuista töistä: olin senaikaisen taideskenen yhden ehdottoman huipun yllätysvieraana, ryypiskelin kansainvälistä mainetta nauttivan taiteilijan kanssa. Muistakaa nuori ikäni; viattomasti olin olettanut että suuri taiteilija olisi automaattisesti myös suuri ihminen. No, suuruutta on monenlaista. Tuijotin tuota päälle kuusikymppistä piloille lelliteltyä pikkupoikaa katkerasti nyrpistelevine suppusuineen ja järkyttävine otsakiharoineen; sirostelevine eleineen ja säröilevine kimityksineen hän oli jokaisen homobaarin klassinen loppuillan kummitus. Mistä tuosta kuivettuneesta bonsainraadosta nousee se haikean kauneuden rikkaus jota taiteensa on täynnä, aprikoin itsekseni. Varmaan taiteensa on kuin vampyyri, se imee kaiken sydämen hänestä ja jäljelle jää vain tuo säälittävä ja kauhistavakin ihmiskuori, päättelin.
Juttua piisasi ja drinkkejä kului, mutta ilta ei lainkaan edennyt isännän tarkoittamaan suuntaan, huolimatta aika karkeista vihjeistä ja epämääräisistä puolilupauksista lahjoitella jokunen pieni taideteos mukavalle ystävälle, joten herra äityi juottamaan minua umpitunneliin, strategiaklassikko sekin. Äkkäsin asian heti ja siiryin jakamaan ison osan tarjoilusta kätevästi vieressäni sijainneen viherkasvin ruukkuun aina kun silmä vältti. Helposti kävikin, sääli vain kasviparkaa mutta parempi sen tuho kuin omani. Arveltuaan päihtymykseni pian saavuttavan suunnitelmansa mukaisen tolkuttomuuden tason, miekkonen halusi esitellä minulle huoneistoaan, ja sitähän riitti. "Mä rakastan tota merinäkymää näin öiseen aikaan, voi vaan kuvitella kun salakuljettajien pirtuveneet on tostakin hiljaa lipuneet ohi..." Totta, näkymä oli vaikuttava, myönsin ja siirryin taas kädenkantamaa kauemmas. Viimein päädyimme makuuhuoneeseen jonka täytti valtava, lähes kokonaan kullattu barokkiajan katosvuode, ehkä kallein ja mauttomin antiikkiesine mitä koskaan olen nähnyt. Siihen minut yritettiin äkkiliikkeellä kaataa, mutta koska en ollut ensinkään niin kännissä kuin luultiin, väistin yllättävän ketterästi. Pahastunut kumppanini koetti vielä tavoitella minua, käyttipä keppinsä koukkupäätäkin apunaan, mutta jalkavammansa takia ei lainkaan pärjännyt minulle nopeudessa. Kiepuimme katosvuoteen ympäri piirileikissä joka olisi saanut Fassbinderin pakahtumaan ihastuksesta.
Viimein taiteilijaparan oli pakko luovuttaa. Puuskuttaen rasituksesta hän purki frustraatiotaan: "Huora sinä olet, pelkkä pikku huora." Ilmoitin hänelle suorin sanoin etten koskaan ollut harrastanut seksiä rahasta vaan silkasta lihan himosta, joten mielestäni huora en ollut. Sensijaan jos olisin mennyt hänen kanssaan sänkyyn niitten hatarien taidelahjoitusvinkkien takia, niin silloin olisin todella ollut huora ja vieläpä tyhmä sellainen, koska oli ilmiselvää että ne jutut olivat pelkkä täky, tyhjää täynnä. Kehoitin herraa vastaisuudessa ohjeistamaan parittajansa paremmin, jotta haaviin tarttuisi joku joka - pienellä tai isommalla maksulla - antaisi toimeksiantajalle sen mitä halusikin, eikä vaan pahaa mieltä kaikille; minulta hän ei saisi edes korvatillikkaa, en senkään vertaa halunnut liata käsiäni. Niine hyvineni poistuin. En paiskannut ovea kiinni takanani vaan suljin sen säällisesti, naapureiden yörauhaa kunnioittaen.
Loppukesän yö oli täynnä lämmintä kosteutta, jossain välissä oli satanut. Kävelin Tehtaankadulle. Jaha, skuru ei kulkenut enää, täytyisi siis ehtiä Erottajalle (tuolloin asuin vielä vanhempieni luona eräässä etälähiössä). Hitto. Painauduin porttikonkiin ja kaivoin taskustani pienen rasian, siellä oli minipiippu ja biitti - "did you know that friends come in boxes?" (Numan). Kiskaisin nopeasti kuutisen raakablossia sisääni, jatkoin matkaa. Keuhkojen pinta-ala on n. 2 400 neliömetriä, koko kehon verimäärästä siellä sijaitsee 9-18 % pikaisella vaihtuvuudella (Wikipedia); piipullisen vaikutus on lähes välitön. Toisenkin sisäänkäynnin syvennys näytti äkisti kutsuvalta, sen siimeksessä imaisin uuden yhtäläisen tujauksen juuri kun ensimmäinen alkoi tehota. Tajunnan muutos väreili mieleni läpi kuin gongia olisi kumautettu: kostea ilma tuoksui ruoholta ja heikosti lahoamiselta kuin hyvää viiniä olisi maistellut, taivas oli syvän samettinen ja lämmin, harvakseltaan ohiajavien autojen renkaat mutisivat asvaltilla arvoituksellisia sanojaan, ystävällinen surrealistissävytteinen vaihtoehtotodellisuus sulki minut tuttuun syleilyynsä. Illan aikaisemmat tapahtumat näyttivät vain vinksahtaneelta komedialta, satumaassa jälleen kerran kaikki hyvin.
Korkeavuorenkadun mäessä vastaani tuli pitkä, roteva mies, muhkeat viikset, tukka vähän hapsottaen, skraga hiukka vinossa valkean paidan päällä, poplarin vasemman taskun reunassa repeämä: hilpeä ilta ollut joillain. Askellus ei horjunut mutta muuta kuin kansalaisluottamusta takuulla oli nautittu sielläkin. Ohittaessaan minut hän katsoi pitkään ja hymyili. Hymyili?! Kolmen askeleen päässä pysähdyin, käännyin katsomaan. Hän samaten. Kaivoin röökit esille ja panin palamaan. Herra palasi luokseni, etsi oman ruttuisen Kenttiaskinsa: "Oisko sulla tulta?" Nyökkäsin, napsautin stendaria. Vähän turpeat, hyvin lämpimät kädet sulkeutuivat omieni ympärille, muka suojaamaan liekkiä, harmaat silmät löysivät omani. Hymyilin jälleen. Sain samaa takaisin, siinä seistiin parin haiun verran, sitten hän kysyi: "Tuutsä meille?" Nyökkäsin, lähdettiin takaisinpäin, kohti Vuorimiehenkatua. Äkkiä hän tarttui minua olkapäästä, katsoi vakavasti: "Kässääthän sä mistä tässon kyse?" Nyökkäsin jälleen, hymyilin leveämmin. Hän pörrötti tukkaani, naurahti: "Kiva ku oot tommonen ilonen ja avoin, mä tykkään siitä. Mä luulen et meille tulee kivaa." Silmänisku. "Ei oo muuten pitkä matka enää."
Ei ollutkaan, kulman ympäri ja ovesta sisään, hissillä kuudenteen. Minieteinen, huone ja keittiö, ikkunat pihan puolelle. Avoin vuodesohva olkkarissa, kaksi parempiakin aikoja nähnyttä tuolia ja sohvapöytä, kirjahylly jossa muutama matkamuisto - Espanjasta, Leningradista, Kreikasta - sekä jokunen kirja, Päätaloa kait ja osa hakuteossarjaa, seinällä käsinmaalattu merimaisema. "Kiva kämppä sulla", totesin. "Joo, eiks vaan! Eikä vuokrakaan oo liikaa kallis vaik tää on näin keskustassa. Otatsä paukut?" (Mitä!? Ai joo, se kaivaa laseja...) Carilloa ja vissyä, ihan ok. Istuttiin vuodesohvan laidalle vierekkäin laseinemme. Miehestä huokui juurevaa, isällisenoloista auktoriteettia; portsari mahdollisesti tai poliisi. "Vähennettäskös vähän vaatteita? Sattu tää punkkaki jäämään sopivasti auki." Hän nousi seisaalleen, kiskaisi pois kravatin ja paidan: leveä, karvainen rinta ja vatsakumpu, vahvat käsivarret. Äijä tuoksui miedosti partavedelle (Old Spice) ja vähän hielle, maistui Carillolle ja Kentille, tiesi tarkalleen mitä halusi ja osasi ottaa sen määrätietoisen lempeästi. Sain kaiken mitä olin toivonut ja vielä hiukan enemmänkin.
Loikoilin vuoteella, hän nousi istumaan ja sytytti röökin. Jalkalampun himmeässä valossa savu kellui hämärässä huoneessa liikkumattomina kerroksina. Mies ryyppäsi lasiin jääneen Carillonlopun ja huokasi, yllättäen näytti yksinäiseltä mursulta jäälautan reunalla. "Tekipä hyvää. Nyt sä tietty meet menojas ja mikäs siinä. Mut aamulla mä herään kohtuullisessa kankkusessa ja sillon panettaa niin perkeleesti, ois kiva ku ois tommonen nätti hoikka poika siin vieressä, hoitelisin sut pariinki kertaan - enkä nyt rehvastele yhtään." Pitkä silmäys. "Et mites ois?" Nopeasti arvioin tilanteen. Ehkä ehtisin viimeiseen bussiin, ehkä en; jossen, ainakin puolentoista tunnin kävely ja aamulla kumminkin taas yksi "keskustelu" vanhempieni kanssa, olinpa ollut yöllä kotona tai en ("Missäs tuli taas oltua?" "Ulkona." "Ja mitäs tuli tehtyä?" "Ei mitään."). Hm. "Joo, kyl mä voin jäädä." "No kiva! Otetaas sit viel yömyssyt. Oon muuten Jaska, ketäs sä?" "Vaik Pertsa." Hymähdys, lasin reuna toista vasten: "Sille, vaik Pertsa!" Virnistys.
Levollinen olo painautuessani nukkumaan isoa, lämmintä ruhoaan vasten, kasvoni karvaisten rintojensa väliin painettuna, kätensä ympärilläni, silmät kiinni ja kuvat alkoivat kulkea: kaupungintäysi pilvenpiirtäjiä joilla suunnattomat heinäsirkat kiipeilevät, ne hohtavat kuparille ja vihreälle, naksuvat kuin kello tai metronomi, kuin pingviinitakkisten tarjoilijoitten rullaluistimien pyörät heidän kiitäessään pitkin valtavan baarin käytäviä käsissään brikat täynnä cocktaillaseja joita jaellaan lukemattomiin pöytiin pariskunnille, kaikki samanlaisia shakettipukuisia herroja ja tupeerattuja daamejaan iltapuvuissa, muodikkaita hahmoja joilla kasvojen paikalla reiät joista näkyy taustan tiiliseinä, ja baari yllättäen kallellaan, kuin käytävä joka johtaa näköalaikkunaan, maisemaan kaupungista täynnä pilvenpiirtäjiä joilla suunnattomat heinäsirkat kiipeilevät, hohtavat kuparille ja vihreälle, naksuvat kuin kello tai...
Illan tina sulaa aamun tuhkaan; Jaska piti sanansa, ei tottavie ollut luvannut yhtään enempää kuin mihin pystyi. Harvoin olin tullut niin hyväntahtoisen estottomasti otetuksi, vieläpä kahdesti, vankasti ja lämpimästi, omat tarpeenikin siinä sivussa huomioiden. Mutta kun siirryttiin aamiaispöytään - appelsiinimehua, kahvia, juustoleipää, "Respa-aamupala" (ahaa, poke siis) - vallitsi ilmassa tietty etäisyys, hommat hoidettu, kivaa oli mutta ei aihetta enempään. Niinhän siinä aina kävi, enkä minä uskaltanut/kehdannut kysäistä, että voisko joskus tavata uudestaankin. Uudestaan tavattiin, kyllä kyllä, mutta aina jonkun muun kanssa. Sepä siis siitä, taas kerran. Moikka, kiitti vaan, kivat sullekin.
Päivä oli armeliaan pilvinen, ei räikeää auringonpaistetta, kiitos siitä. Dallasin Erottajankatua ylöspäin, kulman kiskasta ostin Da Capon, limsaa teki mieli mutta rahojen oli riitettävä bussilippuunkin. Sitten kadulla kaivelin taskun pohjalta viiden millin Valiumin (joilla YTH ystävällisesti piti aiheellisena tasoittaa rosoista taivaltani yliopistolla), pureskelin sen rikki nopeuttaakseni vaikutuksen alkamista, vatkasin kielellä sylkeä suuhun sen verran että sain kaiken nieltyä, kyytipojaksi se suklaapatukka. Viileä elokuinen aamu, talojen korkeat tiilimuurit, jossain avoin ikkuna josta kuului Reijo Taipaleen samettinen ääni: "Tunturiin pieni kukkanen tuo / hetken onnea luo / nyt loisteellaan..."
Huokaisten syvään suuntasin kohti Erottajaa, suklaan imelyyden ja tabletin karvauden seasta saatoin äkisti hetken verran maistaa Jaskan yölliset suudelmat, "kisses sweeter than wine".
Harpoin pikaisesti kadulle, en sentään paiskannut ovea kiinni takanani vaikka mieli teki. Tunsin itseni huijatuksi, ja sitä olinkin. Lupaavasti alkanut ilta oli heittänyt pahan kerran sivuraiteelle.
Tuona loppukesän myöhäisiltana olin ollut päivystämässä Vanhan edessä ja siirtynyt siitä Perunatorille - siihen aikaan harrastin vain ulkopaikkoja; ikäni, rahavarani ja eräät muutkin tekijät eivät mahdollistaneet rafloissa roikkumista - joka oli kiitettävän täynnä kaikenlaista väkeä. Äkisti muudan keski-ikäinen mies askelsi määrätietoisesti luokseni, nosti silmieni eteen sarjakuvalehden jonka kannessa Mustanaamio syöksyi liekkien keskeltä suoraan katsojaa kohti, ja kertoi: "Kato, tässä on mun uusi poikaystävä! Upee vai mitä?" Ilahduttava aloitus, se varmaan näkyi naamastanikin, koska herra jatkoi: "Lähdetsä meille?" Joo, tottakai, mikäs tossa, ihan mielellään. Seuralaiseni nappasi taksin lennosta (varakkaampaa väkeä, siitä jokunen lisäpinna), ja niin meitä vietiin.
Takapenkillä katselin yön ritariani hieman tarkemmin. Hoikka, eleettömän komea, musta täysparta, lyhyt tumma poninhäntä (miehellä! tosi radikaalia silloin), todennäköisesti hyvin karvainen, kaikinpuolin priimaa. Jammi jammi jammi... mutta jotain oudosti tuttua tyypissä oli, vaikkemme takuuvarmasti olleet koskaan kohdanneet. Mietin mitä missä miten, voisiko... ei kai sentään... hitsi, kyllä sittenkin: komistus oli senaikaisen kuvataiteen yksi suurista lupauksista, todellinen nouseva tähti. Sekin vielä! Seksin jälkeinen sänkyjutustelu - jos sitä olisi - saattaisi olla vallan kiintoisaa. Toki hänen statuksensa antoi juttuun pikantin lisäsäväyksen, mutta olin kiinnostunut tyypistä ennenkaikkea miehenä, en ole koskaan ollut mikään starpicker.
Osoite oli Kaivopuistossa. En ollut ensi kertaa tilanteessa jossa pääsin yllättävän ylhäisiin piireihin vain siksi koska olin nuori ja hyvännäköinen enkä puhunut juuri lainkaan, mutta nyt taidettiin olla riman ylimmillä asetuksilla. Nimi postiluukussa oli toinen kuin kavaljeerini, mutta sillehän saattoi olla monta selitystä. Syy valkeni heti: ensimmäinen ikävä yllätys oli se, ettemme olleetkaan kaksin kämpässä, vaan vastaanottokomiteana oli pieni äijänkäppänä joka osoittautui lukaalin todelliseksi omistajaksi. Hän hoiteli meidät sulavasti salin puolelle ja drinkit pöytään. Ikävä kakkosyllätys: ei ehdotusta edes kimppakivasta tms, vaan treffikumppanini huitaisi itseensä lähes täyden grogilasillisen kossua parilla kulauksella sanomatta sanaakaan, kävi lattialle pitkälleen, ja kääräisten kauniin persialaismaton ympärilleen upposi pöydän alle sammuen sinne välittömästi. Silmäilin rullaa sydämistyneenä. Vai että sillälailla...
"Ota toi drinkki pois, mä teen toiset", sirkutti isäntä, jonka kanssa olin siis käytännössä kahden. Hänen omansa oli jo hoidettu. Nyökkäsin, tyhjensin lasini ja herran onnahdellessa täyttämään niitä arvioin tilanteen uudestaan. Olin tullut vedätetyksi, taiteilijankönsikäs olikin ollut vain houkutuslintu, silkka sutenööri. Sapetti vietävästi. No, katsotaan mitä tuleman piti. Olennaisimman osan taisin arvatakin, en ihan suotta ollut katujen kasvatti vaikkakin hyvin nuori sellainen, mutta miten ja mitä muuta loppu olisi, jäisi nähtäväksi. Päässäni tapahtui paradigmanvaihdos, noin nykykielellä sanoen. Vanhaherra palasi juomien kanssa, ihastuneena tulkitsi hymyni täysin väärin, latoi lasit pöytään. Skoolasimme.
En halunnut minkäänlaista seksiä hänen kanssaan, en mistään hinnasta, joten välittömästi luovuin katupojan roolistani ja vastasin keskustelunaloituksiin hanakasti, salailematta kiinnostustani ja jonkinasteista perehtyneisyyttänikin taiteisiin. Herra nielaisi ällistyksensä sujuvasti yhdessä drinkinpuolikkaan kanssa, taisi olla jo hyvissä nousuissa. Ei vaatinut paljoakaan taitoa saada hänet puhumaan itsestään, siitä kas juttua riitti rajattomasti: "...kerran Pariisissa minä löysin sellaisen pienen antiikkiliikkeen jossa myytiin vaan nukkeja ja semmoisia tosi taidokkaita vieteriukkojuttuja, se yksikin joka joi teekupistaan tällälailla, uskomaton laite, ihan saatanallinen..."
Nimi ovessa oli varmistanut sen minkä olin jo arvannut tuon tolkuttoman kokoisen merinäköalallisen lukaalin seinille ripustetuista töistä: olin senaikaisen taideskenen yhden ehdottoman huipun yllätysvieraana, ryypiskelin kansainvälistä mainetta nauttivan taiteilijan kanssa. Muistakaa nuori ikäni; viattomasti olin olettanut että suuri taiteilija olisi automaattisesti myös suuri ihminen. No, suuruutta on monenlaista. Tuijotin tuota päälle kuusikymppistä piloille lelliteltyä pikkupoikaa katkerasti nyrpistelevine suppusuineen ja järkyttävine otsakiharoineen; sirostelevine eleineen ja säröilevine kimityksineen hän oli jokaisen homobaarin klassinen loppuillan kummitus. Mistä tuosta kuivettuneesta bonsainraadosta nousee se haikean kauneuden rikkaus jota taiteensa on täynnä, aprikoin itsekseni. Varmaan taiteensa on kuin vampyyri, se imee kaiken sydämen hänestä ja jäljelle jää vain tuo säälittävä ja kauhistavakin ihmiskuori, päättelin.
Juttua piisasi ja drinkkejä kului, mutta ilta ei lainkaan edennyt isännän tarkoittamaan suuntaan, huolimatta aika karkeista vihjeistä ja epämääräisistä puolilupauksista lahjoitella jokunen pieni taideteos mukavalle ystävälle, joten herra äityi juottamaan minua umpitunneliin, strategiaklassikko sekin. Äkkäsin asian heti ja siiryin jakamaan ison osan tarjoilusta kätevästi vieressäni sijainneen viherkasvin ruukkuun aina kun silmä vältti. Helposti kävikin, sääli vain kasviparkaa mutta parempi sen tuho kuin omani. Arveltuaan päihtymykseni pian saavuttavan suunnitelmansa mukaisen tolkuttomuuden tason, miekkonen halusi esitellä minulle huoneistoaan, ja sitähän riitti. "Mä rakastan tota merinäkymää näin öiseen aikaan, voi vaan kuvitella kun salakuljettajien pirtuveneet on tostakin hiljaa lipuneet ohi..." Totta, näkymä oli vaikuttava, myönsin ja siirryin taas kädenkantamaa kauemmas. Viimein päädyimme makuuhuoneeseen jonka täytti valtava, lähes kokonaan kullattu barokkiajan katosvuode, ehkä kallein ja mauttomin antiikkiesine mitä koskaan olen nähnyt. Siihen minut yritettiin äkkiliikkeellä kaataa, mutta koska en ollut ensinkään niin kännissä kuin luultiin, väistin yllättävän ketterästi. Pahastunut kumppanini koetti vielä tavoitella minua, käyttipä keppinsä koukkupäätäkin apunaan, mutta jalkavammansa takia ei lainkaan pärjännyt minulle nopeudessa. Kiepuimme katosvuoteen ympäri piirileikissä joka olisi saanut Fassbinderin pakahtumaan ihastuksesta.
Viimein taiteilijaparan oli pakko luovuttaa. Puuskuttaen rasituksesta hän purki frustraatiotaan: "Huora sinä olet, pelkkä pikku huora." Ilmoitin hänelle suorin sanoin etten koskaan ollut harrastanut seksiä rahasta vaan silkasta lihan himosta, joten mielestäni huora en ollut. Sensijaan jos olisin mennyt hänen kanssaan sänkyyn niitten hatarien taidelahjoitusvinkkien takia, niin silloin olisin todella ollut huora ja vieläpä tyhmä sellainen, koska oli ilmiselvää että ne jutut olivat pelkkä täky, tyhjää täynnä. Kehoitin herraa vastaisuudessa ohjeistamaan parittajansa paremmin, jotta haaviin tarttuisi joku joka - pienellä tai isommalla maksulla - antaisi toimeksiantajalle sen mitä halusikin, eikä vaan pahaa mieltä kaikille; minulta hän ei saisi edes korvatillikkaa, en senkään vertaa halunnut liata käsiäni. Niine hyvineni poistuin. En paiskannut ovea kiinni takanani vaan suljin sen säällisesti, naapureiden yörauhaa kunnioittaen.
Loppukesän yö oli täynnä lämmintä kosteutta, jossain välissä oli satanut. Kävelin Tehtaankadulle. Jaha, skuru ei kulkenut enää, täytyisi siis ehtiä Erottajalle (tuolloin asuin vielä vanhempieni luona eräässä etälähiössä). Hitto. Painauduin porttikonkiin ja kaivoin taskustani pienen rasian, siellä oli minipiippu ja biitti - "did you know that friends come in boxes?" (Numan). Kiskaisin nopeasti kuutisen raakablossia sisääni, jatkoin matkaa. Keuhkojen pinta-ala on n. 2 400 neliömetriä, koko kehon verimäärästä siellä sijaitsee 9-18 % pikaisella vaihtuvuudella (Wikipedia); piipullisen vaikutus on lähes välitön. Toisenkin sisäänkäynnin syvennys näytti äkisti kutsuvalta, sen siimeksessä imaisin uuden yhtäläisen tujauksen juuri kun ensimmäinen alkoi tehota. Tajunnan muutos väreili mieleni läpi kuin gongia olisi kumautettu: kostea ilma tuoksui ruoholta ja heikosti lahoamiselta kuin hyvää viiniä olisi maistellut, taivas oli syvän samettinen ja lämmin, harvakseltaan ohiajavien autojen renkaat mutisivat asvaltilla arvoituksellisia sanojaan, ystävällinen surrealistissävytteinen vaihtoehtotodellisuus sulki minut tuttuun syleilyynsä. Illan aikaisemmat tapahtumat näyttivät vain vinksahtaneelta komedialta, satumaassa jälleen kerran kaikki hyvin.
Korkeavuorenkadun mäessä vastaani tuli pitkä, roteva mies, muhkeat viikset, tukka vähän hapsottaen, skraga hiukka vinossa valkean paidan päällä, poplarin vasemman taskun reunassa repeämä: hilpeä ilta ollut joillain. Askellus ei horjunut mutta muuta kuin kansalaisluottamusta takuulla oli nautittu sielläkin. Ohittaessaan minut hän katsoi pitkään ja hymyili. Hymyili?! Kolmen askeleen päässä pysähdyin, käännyin katsomaan. Hän samaten. Kaivoin röökit esille ja panin palamaan. Herra palasi luokseni, etsi oman ruttuisen Kenttiaskinsa: "Oisko sulla tulta?" Nyökkäsin, napsautin stendaria. Vähän turpeat, hyvin lämpimät kädet sulkeutuivat omieni ympärille, muka suojaamaan liekkiä, harmaat silmät löysivät omani. Hymyilin jälleen. Sain samaa takaisin, siinä seistiin parin haiun verran, sitten hän kysyi: "Tuutsä meille?" Nyökkäsin, lähdettiin takaisinpäin, kohti Vuorimiehenkatua. Äkkiä hän tarttui minua olkapäästä, katsoi vakavasti: "Kässääthän sä mistä tässon kyse?" Nyökkäsin jälleen, hymyilin leveämmin. Hän pörrötti tukkaani, naurahti: "Kiva ku oot tommonen ilonen ja avoin, mä tykkään siitä. Mä luulen et meille tulee kivaa." Silmänisku. "Ei oo muuten pitkä matka enää."
Ei ollutkaan, kulman ympäri ja ovesta sisään, hissillä kuudenteen. Minieteinen, huone ja keittiö, ikkunat pihan puolelle. Avoin vuodesohva olkkarissa, kaksi parempiakin aikoja nähnyttä tuolia ja sohvapöytä, kirjahylly jossa muutama matkamuisto - Espanjasta, Leningradista, Kreikasta - sekä jokunen kirja, Päätaloa kait ja osa hakuteossarjaa, seinällä käsinmaalattu merimaisema. "Kiva kämppä sulla", totesin. "Joo, eiks vaan! Eikä vuokrakaan oo liikaa kallis vaik tää on näin keskustassa. Otatsä paukut?" (Mitä!? Ai joo, se kaivaa laseja...) Carilloa ja vissyä, ihan ok. Istuttiin vuodesohvan laidalle vierekkäin laseinemme. Miehestä huokui juurevaa, isällisenoloista auktoriteettia; portsari mahdollisesti tai poliisi. "Vähennettäskös vähän vaatteita? Sattu tää punkkaki jäämään sopivasti auki." Hän nousi seisaalleen, kiskaisi pois kravatin ja paidan: leveä, karvainen rinta ja vatsakumpu, vahvat käsivarret. Äijä tuoksui miedosti partavedelle (Old Spice) ja vähän hielle, maistui Carillolle ja Kentille, tiesi tarkalleen mitä halusi ja osasi ottaa sen määrätietoisen lempeästi. Sain kaiken mitä olin toivonut ja vielä hiukan enemmänkin.
Loikoilin vuoteella, hän nousi istumaan ja sytytti röökin. Jalkalampun himmeässä valossa savu kellui hämärässä huoneessa liikkumattomina kerroksina. Mies ryyppäsi lasiin jääneen Carillonlopun ja huokasi, yllättäen näytti yksinäiseltä mursulta jäälautan reunalla. "Tekipä hyvää. Nyt sä tietty meet menojas ja mikäs siinä. Mut aamulla mä herään kohtuullisessa kankkusessa ja sillon panettaa niin perkeleesti, ois kiva ku ois tommonen nätti hoikka poika siin vieressä, hoitelisin sut pariinki kertaan - enkä nyt rehvastele yhtään." Pitkä silmäys. "Et mites ois?" Nopeasti arvioin tilanteen. Ehkä ehtisin viimeiseen bussiin, ehkä en; jossen, ainakin puolentoista tunnin kävely ja aamulla kumminkin taas yksi "keskustelu" vanhempieni kanssa, olinpa ollut yöllä kotona tai en ("Missäs tuli taas oltua?" "Ulkona." "Ja mitäs tuli tehtyä?" "Ei mitään."). Hm. "Joo, kyl mä voin jäädä." "No kiva! Otetaas sit viel yömyssyt. Oon muuten Jaska, ketäs sä?" "Vaik Pertsa." Hymähdys, lasin reuna toista vasten: "Sille, vaik Pertsa!" Virnistys.
Levollinen olo painautuessani nukkumaan isoa, lämmintä ruhoaan vasten, kasvoni karvaisten rintojensa väliin painettuna, kätensä ympärilläni, silmät kiinni ja kuvat alkoivat kulkea: kaupungintäysi pilvenpiirtäjiä joilla suunnattomat heinäsirkat kiipeilevät, ne hohtavat kuparille ja vihreälle, naksuvat kuin kello tai metronomi, kuin pingviinitakkisten tarjoilijoitten rullaluistimien pyörät heidän kiitäessään pitkin valtavan baarin käytäviä käsissään brikat täynnä cocktaillaseja joita jaellaan lukemattomiin pöytiin pariskunnille, kaikki samanlaisia shakettipukuisia herroja ja tupeerattuja daamejaan iltapuvuissa, muodikkaita hahmoja joilla kasvojen paikalla reiät joista näkyy taustan tiiliseinä, ja baari yllättäen kallellaan, kuin käytävä joka johtaa näköalaikkunaan, maisemaan kaupungista täynnä pilvenpiirtäjiä joilla suunnattomat heinäsirkat kiipeilevät, hohtavat kuparille ja vihreälle, naksuvat kuin kello tai...
Illan tina sulaa aamun tuhkaan; Jaska piti sanansa, ei tottavie ollut luvannut yhtään enempää kuin mihin pystyi. Harvoin olin tullut niin hyväntahtoisen estottomasti otetuksi, vieläpä kahdesti, vankasti ja lämpimästi, omat tarpeenikin siinä sivussa huomioiden. Mutta kun siirryttiin aamiaispöytään - appelsiinimehua, kahvia, juustoleipää, "Respa-aamupala" (ahaa, poke siis) - vallitsi ilmassa tietty etäisyys, hommat hoidettu, kivaa oli mutta ei aihetta enempään. Niinhän siinä aina kävi, enkä minä uskaltanut/kehdannut kysäistä, että voisko joskus tavata uudestaankin. Uudestaan tavattiin, kyllä kyllä, mutta aina jonkun muun kanssa. Sepä siis siitä, taas kerran. Moikka, kiitti vaan, kivat sullekin.
Päivä oli armeliaan pilvinen, ei räikeää auringonpaistetta, kiitos siitä. Dallasin Erottajankatua ylöspäin, kulman kiskasta ostin Da Capon, limsaa teki mieli mutta rahojen oli riitettävä bussilippuunkin. Sitten kadulla kaivelin taskun pohjalta viiden millin Valiumin (joilla YTH ystävällisesti piti aiheellisena tasoittaa rosoista taivaltani yliopistolla), pureskelin sen rikki nopeuttaakseni vaikutuksen alkamista, vatkasin kielellä sylkeä suuhun sen verran että sain kaiken nieltyä, kyytipojaksi se suklaapatukka. Viileä elokuinen aamu, talojen korkeat tiilimuurit, jossain avoin ikkuna josta kuului Reijo Taipaleen samettinen ääni: "Tunturiin pieni kukkanen tuo / hetken onnea luo / nyt loisteellaan..."
Huokaisten syvään suuntasin kohti Erottajaa, suklaan imelyyden ja tabletin karvauden seasta saatoin äkisti hetken verran maistaa Jaskan yölliset suudelmat, "kisses sweeter than wine".
keskiviikko 6. kesäkuuta 2018
Shiny leather in the dark
Tervehdys pitkän tauon jälkeen, kaikki rakkaat mahdolliset lukijani! Ei, toinen maailma ei ole nielaissut minua uudestaan (vielä), ja hengissäkin olen pysynyt. Kaikenlaista tosin on tapahtunut ("...they want to cut my brain with lasers", she whispered) mutta mitäs me siitä, niin on maailmallekin ja jokaiselle teistä käynyt, ei vain minulle. Olen taas tässä koska muutama asia jäi sanomatta, jokunen muistelo vielä kertomatta - miksi? kenelle? No vaikka: "lähettää tottumuksesta / tyhjä vene, huuto tuuleen / tietäen että vain sirpaleet pääsevät perille, / tai ei mikään" (E-L. Manner). Tuosta siis sen enempää, palatkaamme 1980-luvun alkupuolelle, Iso-Roballe, ("-the sickness and confusion that comes with time travelling-" Wells) näin. Nyt keräämme rohkeutemme repaleet, avaamme Sex48n oven ja kiipeämme ylös kapeita, korkea-askelmaisia kiviportaita sisään myymälään.
Häkeltyminen, hämmästys pysäyttää oviaukkoon: pieni tila täynnä läpinäkyvään muoviin suljettuja lehtiä kaikilla hyllyillä, jokaikisellä seinällä lähes kattoon saakka, keskilattialla vielä teline jossa niitä on lisää, lisää, yhä enemmän, lattian reunoilla pahvilaatikoita täynnä lehtiä mutta ilman kääreitä. Ilma on sakeana pakkausmuovin ja tupakan hajua, pari täysin itseensäsulkeutunutta miestä selailee aineistoa, selin sisääntulijaan ja muuhun maailmaan. Ovesta vasemmalla on kassakone ja myyntitiski, sen lasipinnan alla näytteillä pari tomuista hieromasauvaa ja käsirautoja, aivan katonrajassa on kapea hylly jolla kyyhöttää vajaa sarja Focusta sekä pari sanakirjaa (näillä puoti oikeuttaa käyttämään itsestään Antikvariaatti-nimikettä, vaikka pornokauppahan se on, ilmiselvästi). Tiskin takana Rouva, luvallasanottuna hieman kulahtaneennäköinen keski-ikäinen blondi jonka korvarenkaat kilpailevat valtavuudesta silmänaluspussiensa kanssa, nostaa katseensa Ilta-Sanomista, arvioi sisääntulijan yhdellä ammattimaisella silmäisyllä ja laskee savuavan röökinsä tuhkikseen, näyttää sormellaan (pinkki kynsilakka hiukan lohkeillut) kohteita joita kuvaa asiallisen ystävällisesti: "Tolla seinällä on poseerausta ja yhdyntää, tolla taas on isorintalehdet, niitten alla on sidontaa ja piiskausta; telineen tällä puolen on lesboilua ja toisella puolella teinityttöjä, homojutut on tässä nurkassa. Lattialaatikoissa on vanhempia ja käytettyjä lehtiä, ne saa puoleen hintaan." Blossi röökistä ja takaisin Iltiksen pariin; senkun alatte hakea toiveunianne tai tukea niille, ihan ok, olkaa hyvä, ei mitään syytä häpeillä tai olla vaivaantunut sillä olette vain yksi arvostettu asiakas lisää liikkeesämme, ja me haluamme auttaa teitä kovin inhimillisten tarpeittenne masturbatorisessa tyydyttämisessä - maksua vasten tietenkin. You need the Image Fix, we're here to serve you.
Se homonurkka, perjantaipornoni ehtymätön aarreaitta! Takahuoneen oviaukkoa peitti klassinen 70-lukulainen vihervänkeltainen verho, sen vieressä pystyteline lehdille, siitä löytyi Tomin The Rope, eka A4-kokoinen tuotos häneltä, Desert Fox joka toi tietoisuuteemme ensimmäisen kaljuuntuvan seksi-ikonin (daddyksi nykyään moista kutsuttaisiin, mutta silloin juttu oli uraauurtava sensaatio, jälleen kerran teille kiitos, Colt Studio!), sekä monta muuta "ikkunaprinssiä". Telineen alla oli pari hyllyä täynnä A5-kokoista tavaraa, ja kulman tiskinpuoleisella seinustalla kukki villi puutarha jo aiemmin mainittuja video highlights -lehtiä (Sucking Sailors, Randy Repairmen, Horny Hillbillies; alkusointuja suosittiin kuin Kalevalassa konsanaan).
Se mistä nyt haluan tarinoida ovat nuo A5-julkaisut.
Skandinaaviset lainmuutokset, etenkin pornosellaiset, toivat alalle moniaita yrittäjiä jotka halusivat hyödyntää uutta ansaintimahdollisuutta. Moni syttyi ja sammui parin läpyskän esiinsaannin jälkeen; Goldene Knaben ("Honi soit qui mal y pense") ynnä muut, kait lähinnä Revolt Pressin tuotteita, mutta pari jäi elämään pitempään, avasi ovea raolleen pimeämpään tykytykseen, occasion pour une èducatione sentimentale alternative: Mr S/m ja Toy. Aihe oli enemmän kuin kohtuullisen tulenarka, mutta reippahasti käytiin tulta päin, rahaa sillä tahkottiin muttei suinkaan vain sitä, kyseiset julkaisut kas lähtivät aidolta, omakohtaiselta kokemuspohjalta - ja sehän on se ainoa toimiva, kuten moni pelkkää gescheftiä havitteleva pienyrittäjä sai katkerasti todeta. Raja kyseisten kahden jalon ja liikuttavan ihmissuhdekuvaston välillä oli lähinnä veteen piirretty viiva, mutta tarkoitti about sitä että Toy painottui nahka/kumifetisismiin ja Mr S/m sadomasokismiin noin enimmäkseen, mutta kuten sanottu raja oli/on vähintäänkin liukuva. Neronleimaus tuotteiden takana oli nykykielellä ilmaistuna se, että "tarjottiin alusta": lähettäkää meille fantasianne ja kuvanne aiheesta, me julkaisemme ne. Ja tietty tuo ennen internetiä vallinnut välttämättömyys: kontakti-ilmoitukset. Sexual "pathology" laid bare with loving forensic attention, wowie zowie! Lukija/kirjoittajakunta oli taattu: himo - toki joskus rakkauskin - joka ei ikinä ollut saanut edes nimetä, saati kuvata itseään, löysi vihdoin äänensä ja kanavan sille. Tie menestykseen on joskus yllättävän yksinkertainen, ja juuri siksi vaikea hahmottaa.
Amigossa oli joskus ollut tämän aiheen suuntaisia tarinoita, mutta vain vähän, koska a) ne puhuttelivat vain asianosaisia ja b) S/m-suuntausta pidettiin yleensä pahasti patologisena. Saattaahan se sitä joskus ollakin, muttei suinkaan aina; käsite vapaaehtoisesta, vastuullisesta, molemminpuoliseen suostumukseen ja sopimiseen perustuvasta sadomasokismista oli vasta joskus tulevaisuudessa ilmaantuva yleiseen tietoisuuteen, alan piireissä - pienissä ja sitäkin suljetummisssa - se toki tunnettiin hyvin. Näissä lehdissä informaatio oli vihdoin hieman laajemminkin saatavilla; hey kid, wanna try?...
Nykyisen informaatiotulvaan paatuneen sukupolven on varmaan vaikea ymmärtää, kuinka radikaaleja ja vallankumouksellisia moiset julkaisut olivat aikanaan: miten vaikeaa on hahmottaa omia, aitoja ja polttavia halujaan, jos niille ei edes tiedä nimeä, saati löydä vertaistukea ja ohjausta. Sama vaikenemisella autioittava käytänne jonka homous oli kohdannut ja ylittänyt aiemmin, toistui S/m-erotiikan kanssa ja ehkä vielä raskaammin. Sairauden, patologisoinnin, lokaamisen kuvastot jyräsivät täysillä - mutta niin tekivät myös ihmisten aidot halut ja tarpeet, and that truth shall set you free. Sillä hei, meillä kaikilla on ihan oikeasti ja todella oikeutemme olla se joka todella olemme, ja myös oikeus toteuttaa erotiikkaamme - tietyissä rajoissa, tottakai. Vapaus on vapautta vastuuseen, vapaaehtoisuuteen, molemminpuoliseen iloitsemiseen yhteisellä sopimuksella. Ja käsi sydämelle: onko tämä vieläkään itsestäänselvyys edes meidän "hetkellisen helppouden" yhteiskunnassamme? Vähän epäilyttää, vielä on kyistä peltoa kynnettävänä.
Kaukana, oi niin kaukana, oli nykyinen yhä kapeampiin alakulttuureihin pirstoutuva skene; daddys, boys, bears, otters, chubbies, bikers, truckers, builders - ja anteeksi että käytän englantia, aikamme lingua francaa, mutta "kaikkihan sen tajuu" (grin); silloin muinoin riitti että sai ymmärryksen siitä että oli useampia muotoja kokea halua/rakkautta, ja että ne kaikki olivat hyväksyttäviä, hyviä sellaisenaan: enää ei ollut yksin, ei vinksahtanut tai muuten vaan sairas, vaan oli mahdollista olla itsensä, jopa löytää toinen mies joka yhtälailla halusi "outoja" asioita vaikkei ollut yhtään sen oudompi kuin kukaan muukaan. Ketä haittasi, kuka muka vahingoittui siitä että vihdoin sai polvistua toisen eteen ja suudella saappaitaan, tai kertoa että fudiskamat päällä olet kiihottavinta mitä maa päällään kantaa? Tai kenelle kuului se että joskus halusi tulla piiskatuksi ja sitten Isukin lohduttamaksi, kaksisuuntaista terapiaa parhaimmillaan? Tai että tahtoi antaa tahtonsa pois, toiselle, olla hallittavissa ja haluttavissa, olla vain, vahvoissa ja hyvissä käsissä? Luottaa ja turvautua Leijonakuninkaaseen, nukahtaa ja herätä karvaista kylkeä vasten, massiivisten kultaisten käpälien välissä? Mikä auringonnousu, ymmärtää että kaikki tuo olisi ei vain mahdollista ja sallittua, vaan voisi myös muodostua osaksi jokapäiväistä elämää! "The garden is open / the young men begin to cum..." (The Fugs).
Toy ja Mr S/m olivat eurooppalaisia (ja saksalainen ostajakunta oli se varsinainen kohderyhmä, vaikka toki kaikki muutkin kelpasivat), mutta jälleen kerran se varsinainen koko kentän kattava muutos tapahtui Yhdysvalloissa: ensin Drummer, sitten Bear, etc. Mutta siitä enemmän seuraavassa osiossa. Stay tuned on!
Häkeltyminen, hämmästys pysäyttää oviaukkoon: pieni tila täynnä läpinäkyvään muoviin suljettuja lehtiä kaikilla hyllyillä, jokaikisellä seinällä lähes kattoon saakka, keskilattialla vielä teline jossa niitä on lisää, lisää, yhä enemmän, lattian reunoilla pahvilaatikoita täynnä lehtiä mutta ilman kääreitä. Ilma on sakeana pakkausmuovin ja tupakan hajua, pari täysin itseensäsulkeutunutta miestä selailee aineistoa, selin sisääntulijaan ja muuhun maailmaan. Ovesta vasemmalla on kassakone ja myyntitiski, sen lasipinnan alla näytteillä pari tomuista hieromasauvaa ja käsirautoja, aivan katonrajassa on kapea hylly jolla kyyhöttää vajaa sarja Focusta sekä pari sanakirjaa (näillä puoti oikeuttaa käyttämään itsestään Antikvariaatti-nimikettä, vaikka pornokauppahan se on, ilmiselvästi). Tiskin takana Rouva, luvallasanottuna hieman kulahtaneennäköinen keski-ikäinen blondi jonka korvarenkaat kilpailevat valtavuudesta silmänaluspussiensa kanssa, nostaa katseensa Ilta-Sanomista, arvioi sisääntulijan yhdellä ammattimaisella silmäisyllä ja laskee savuavan röökinsä tuhkikseen, näyttää sormellaan (pinkki kynsilakka hiukan lohkeillut) kohteita joita kuvaa asiallisen ystävällisesti: "Tolla seinällä on poseerausta ja yhdyntää, tolla taas on isorintalehdet, niitten alla on sidontaa ja piiskausta; telineen tällä puolen on lesboilua ja toisella puolella teinityttöjä, homojutut on tässä nurkassa. Lattialaatikoissa on vanhempia ja käytettyjä lehtiä, ne saa puoleen hintaan." Blossi röökistä ja takaisin Iltiksen pariin; senkun alatte hakea toiveunianne tai tukea niille, ihan ok, olkaa hyvä, ei mitään syytä häpeillä tai olla vaivaantunut sillä olette vain yksi arvostettu asiakas lisää liikkeesämme, ja me haluamme auttaa teitä kovin inhimillisten tarpeittenne masturbatorisessa tyydyttämisessä - maksua vasten tietenkin. You need the Image Fix, we're here to serve you.
Se homonurkka, perjantaipornoni ehtymätön aarreaitta! Takahuoneen oviaukkoa peitti klassinen 70-lukulainen vihervänkeltainen verho, sen vieressä pystyteline lehdille, siitä löytyi Tomin The Rope, eka A4-kokoinen tuotos häneltä, Desert Fox joka toi tietoisuuteemme ensimmäisen kaljuuntuvan seksi-ikonin (daddyksi nykyään moista kutsuttaisiin, mutta silloin juttu oli uraauurtava sensaatio, jälleen kerran teille kiitos, Colt Studio!), sekä monta muuta "ikkunaprinssiä". Telineen alla oli pari hyllyä täynnä A5-kokoista tavaraa, ja kulman tiskinpuoleisella seinustalla kukki villi puutarha jo aiemmin mainittuja video highlights -lehtiä (Sucking Sailors, Randy Repairmen, Horny Hillbillies; alkusointuja suosittiin kuin Kalevalassa konsanaan).
Se mistä nyt haluan tarinoida ovat nuo A5-julkaisut.
Skandinaaviset lainmuutokset, etenkin pornosellaiset, toivat alalle moniaita yrittäjiä jotka halusivat hyödyntää uutta ansaintimahdollisuutta. Moni syttyi ja sammui parin läpyskän esiinsaannin jälkeen; Goldene Knaben ("Honi soit qui mal y pense") ynnä muut, kait lähinnä Revolt Pressin tuotteita, mutta pari jäi elämään pitempään, avasi ovea raolleen pimeämpään tykytykseen, occasion pour une èducatione sentimentale alternative: Mr S/m ja Toy. Aihe oli enemmän kuin kohtuullisen tulenarka, mutta reippahasti käytiin tulta päin, rahaa sillä tahkottiin muttei suinkaan vain sitä, kyseiset julkaisut kas lähtivät aidolta, omakohtaiselta kokemuspohjalta - ja sehän on se ainoa toimiva, kuten moni pelkkää gescheftiä havitteleva pienyrittäjä sai katkerasti todeta. Raja kyseisten kahden jalon ja liikuttavan ihmissuhdekuvaston välillä oli lähinnä veteen piirretty viiva, mutta tarkoitti about sitä että Toy painottui nahka/kumifetisismiin ja Mr S/m sadomasokismiin noin enimmäkseen, mutta kuten sanottu raja oli/on vähintäänkin liukuva. Neronleimaus tuotteiden takana oli nykykielellä ilmaistuna se, että "tarjottiin alusta": lähettäkää meille fantasianne ja kuvanne aiheesta, me julkaisemme ne. Ja tietty tuo ennen internetiä vallinnut välttämättömyys: kontakti-ilmoitukset. Sexual "pathology" laid bare with loving forensic attention, wowie zowie! Lukija/kirjoittajakunta oli taattu: himo - toki joskus rakkauskin - joka ei ikinä ollut saanut edes nimetä, saati kuvata itseään, löysi vihdoin äänensä ja kanavan sille. Tie menestykseen on joskus yllättävän yksinkertainen, ja juuri siksi vaikea hahmottaa.
Amigossa oli joskus ollut tämän aiheen suuntaisia tarinoita, mutta vain vähän, koska a) ne puhuttelivat vain asianosaisia ja b) S/m-suuntausta pidettiin yleensä pahasti patologisena. Saattaahan se sitä joskus ollakin, muttei suinkaan aina; käsite vapaaehtoisesta, vastuullisesta, molemminpuoliseen suostumukseen ja sopimiseen perustuvasta sadomasokismista oli vasta joskus tulevaisuudessa ilmaantuva yleiseen tietoisuuteen, alan piireissä - pienissä ja sitäkin suljetummisssa - se toki tunnettiin hyvin. Näissä lehdissä informaatio oli vihdoin hieman laajemminkin saatavilla; hey kid, wanna try?...
Nykyisen informaatiotulvaan paatuneen sukupolven on varmaan vaikea ymmärtää, kuinka radikaaleja ja vallankumouksellisia moiset julkaisut olivat aikanaan: miten vaikeaa on hahmottaa omia, aitoja ja polttavia halujaan, jos niille ei edes tiedä nimeä, saati löydä vertaistukea ja ohjausta. Sama vaikenemisella autioittava käytänne jonka homous oli kohdannut ja ylittänyt aiemmin, toistui S/m-erotiikan kanssa ja ehkä vielä raskaammin. Sairauden, patologisoinnin, lokaamisen kuvastot jyräsivät täysillä - mutta niin tekivät myös ihmisten aidot halut ja tarpeet, and that truth shall set you free. Sillä hei, meillä kaikilla on ihan oikeasti ja todella oikeutemme olla se joka todella olemme, ja myös oikeus toteuttaa erotiikkaamme - tietyissä rajoissa, tottakai. Vapaus on vapautta vastuuseen, vapaaehtoisuuteen, molemminpuoliseen iloitsemiseen yhteisellä sopimuksella. Ja käsi sydämelle: onko tämä vieläkään itsestäänselvyys edes meidän "hetkellisen helppouden" yhteiskunnassamme? Vähän epäilyttää, vielä on kyistä peltoa kynnettävänä.
Kaukana, oi niin kaukana, oli nykyinen yhä kapeampiin alakulttuureihin pirstoutuva skene; daddys, boys, bears, otters, chubbies, bikers, truckers, builders - ja anteeksi että käytän englantia, aikamme lingua francaa, mutta "kaikkihan sen tajuu" (grin); silloin muinoin riitti että sai ymmärryksen siitä että oli useampia muotoja kokea halua/rakkautta, ja että ne kaikki olivat hyväksyttäviä, hyviä sellaisenaan: enää ei ollut yksin, ei vinksahtanut tai muuten vaan sairas, vaan oli mahdollista olla itsensä, jopa löytää toinen mies joka yhtälailla halusi "outoja" asioita vaikkei ollut yhtään sen oudompi kuin kukaan muukaan. Ketä haittasi, kuka muka vahingoittui siitä että vihdoin sai polvistua toisen eteen ja suudella saappaitaan, tai kertoa että fudiskamat päällä olet kiihottavinta mitä maa päällään kantaa? Tai kenelle kuului se että joskus halusi tulla piiskatuksi ja sitten Isukin lohduttamaksi, kaksisuuntaista terapiaa parhaimmillaan? Tai että tahtoi antaa tahtonsa pois, toiselle, olla hallittavissa ja haluttavissa, olla vain, vahvoissa ja hyvissä käsissä? Luottaa ja turvautua Leijonakuninkaaseen, nukahtaa ja herätä karvaista kylkeä vasten, massiivisten kultaisten käpälien välissä? Mikä auringonnousu, ymmärtää että kaikki tuo olisi ei vain mahdollista ja sallittua, vaan voisi myös muodostua osaksi jokapäiväistä elämää! "The garden is open / the young men begin to cum..." (The Fugs).
Toy ja Mr S/m olivat eurooppalaisia (ja saksalainen ostajakunta oli se varsinainen kohderyhmä, vaikka toki kaikki muutkin kelpasivat), mutta jälleen kerran se varsinainen koko kentän kattava muutos tapahtui Yhdysvalloissa: ensin Drummer, sitten Bear, etc. Mutta siitä enemmän seuraavassa osiossa. Stay tuned on!
maanantai 27. lokakuuta 2014
Read us the book of the names of the dead
Menneinä muinaisina aikoina Amsterdamissa oli suuri gaykirjakauppa - nimeä en enää muista, mutta paksun luettelonsa kannessa oli se kaunis Tom of Finlandin piirros jossa kaksi kundia lueskelee - jonka postituspalveluita hyödynsin varsin ahkerasti. Sitä kautta löysin pienen brittikustantamon GMP:n (Gay Mens' Press), joka julkaisi häkellyttävän tasokkaita pienehköjä kuvakirjoja useimmiten tuntemattomista taiteilijoista. John Hutter sun muut tulivat tutuiksi, ja erään kerran tilasin opuksen valokuvia: George Dureau; New Orleans, 50 photos. (GMP 0-907040-47-0, 1989) Jälleen aukesi uusi näkökulma elämään -.
Neliönmuotoiset, vanhalla taiteilijakameralla otetut hopeagelatiinivedokset sisälsivät kaiken olennaisen ja vain olennaisen: kuvattavan henkilön (tai parin, useimmiten soolon) ja minimalistisen vähän rekvisiittaa levollisessa valaistuksessa, kompositio virheettömästi sommiteltuna (G. Dureau oli alunperin taidemaalari joten pohjatyö oli tehty. Itse hän sanoi valokuviensa alkaneen välittömästi elää omaa elämäänsä.). Mutta taivas, minkälaisten henkilöitten seuraan olinkaan päätynyt!
Komeita, alastomia miehiä, monet mustia, joilta nyt vain sattui puuttumaan käsi, jalka tai lähes koko alaruumis; lihaksikkaita painijoita poseeraamassa Parthenonin friisistä tutuissa asennoissa, mutta pituutensa tuskin metriä enempää; normikansalaisia mutta ilmiselvästi kadun varjoisamman puolen asukkeja - kaikki tyynesti läsnä, ylväinä, usein kameraan katsoen, syvästi tietoisina haluttavuudestaan juuri sellaisina kuin olivat. Wahoo! "Exposed and vulnerable, playful and needy, complex and entirely human individuals." (Harrity, C.: Artist Spotlight: George Dureau) Yhä uudelleen olen palannut noitten kuvien äärelle, etsimään niistä kosketuskohtia omille aroille alueilleni tai vain lepäämään niitten eleettömässä, järisyttävässä humaaniudessa.
G. Dureau tunsi kaikki kuvattavansa henkilökohtaisesti, mallit olivat ystäviään, tuttujaan (varmaan useammallakin tapaa...), ei häivähdystäkään tirkistelystä tai sosiaalipornosta kuvissaan ollut, päinvastoin: mallit olivat arvostaan ja arvostuksestaan tietoisina asettuneet yhteistyöhön kuvaajansa kanssa. Lopputuloksena oli inhimillisyydessään häikäisevä dokumentti toiseudessaan uljaista elämistä. Kuva joka kosketti minua ehkä eniten: jalaton J.B., yläruumis paljaana, pää profiilissa, sijoittuneena Georgen jalkojen väliin; tämän käsi olallaan, silmät suljettuina, kuin J.B. olisi oppaansa maailmassaan.
Kirjan esipuhe kertoi J.B.n - joka liikkui erittääin näppärästi ja vauhdikkaasti rullalaudallaan - menettäneen jalkansa thalidomidin vuoksi. Eräät muut taas olivat onnettomuuksien tai sisäsiittoisuuden (ah, New Orleans!) tuottamien muutosten tulosta. Vaan kaikki ihmisiä, ehyitä, aitoja - ach, das Würde diesen Menschen!
Myöhemmin luin, että Robert Mapplethorpe oli nuorna miesnä tavannut Dureaun ja ollut syvästi vaikutettu tämän valokuvista. Vaan miten erilaiset heidän tiensä olivatkaan: Mapplethorpe kuvasi kohteensa enenevästi ulkopuolisina, viileästi estetisoituina ja esineistettyinä, kun taas Dureau lähestyi heitä niin paljon kuin saattoi, oli avoimessa dialogissa kanssaan. Väitetään että Mapplethorpe (josta joskus myöhemmin enemmän) lopulta pelkäsi kuvattaviensa katsetta niin paljon, että viimein päätyi ottamaan kameransa linssin eteen vain asetelmia. Tiedähäntä sitten.
Mutta miksi Mapplethorpe on kansainvälisesti tunnettu, mutta Dureau puolestaan osin marginaaliin jäänyt, suuruudestaan huolimatta? Taide on markkinoitava, tiedetään, ja George Dureau oli siinäkin tyypillinen New Orleansilainen ettei halunnut jättää rakasta synnyinkaupunkiaan, muuttaa New Yorkiin ja verkostoitua "oikeisiin" piireihin. Koko ikänsä hän pysytteli New Orleansissa, ja oli kaupungissa rakastettu ja arvostettu, maalauksensa ja patsaansa sijaitsevat pääosin ymmärtääkseni siellä, valokuvat yksityiskokoelmissa. Ja kuvien aiheiston tietäen arvelisin, että kaikkien, ehkei monienkaan, ole niitä helppoa lähestyä, senverran perusteellisesti ne kyseenalaistavat luutuneet käsitykset kauneudesta, harmoniasta - ja kyllä, myös eroottisesta haluttavuudesta. Ne avaavat ikkunoita maailmaamme joihin on haastavaa katsoa, koska niissä saattaa nähdä itsensä ja oman kokemisensakin uudella tavalla. Sitähän emme usein halua, emme alkuunkaan.
Ja nyt George on kuollut, kypsässä iässä (28.12. 1930 – 7.4. 2014), dementian uhrina mutta ystäviensä viimeiseen saakka tukemana. Rauhaa toivon hänelle, ja kiitän häntä taiteestaan joka rikastaa meidän kaikkien elämäämme, katsojien, kuvaajan, sekä kuvattavien. Alla linkki galleriaan, olkaa hyvät, ystäväiseni! Hengittäkää syvään ja klikatkaa auki Arthur Roger Gallery...
http://arthurrogergallery.com/artists/george-dureau/
Neliönmuotoiset, vanhalla taiteilijakameralla otetut hopeagelatiinivedokset sisälsivät kaiken olennaisen ja vain olennaisen: kuvattavan henkilön (tai parin, useimmiten soolon) ja minimalistisen vähän rekvisiittaa levollisessa valaistuksessa, kompositio virheettömästi sommiteltuna (G. Dureau oli alunperin taidemaalari joten pohjatyö oli tehty. Itse hän sanoi valokuviensa alkaneen välittömästi elää omaa elämäänsä.). Mutta taivas, minkälaisten henkilöitten seuraan olinkaan päätynyt!
Komeita, alastomia miehiä, monet mustia, joilta nyt vain sattui puuttumaan käsi, jalka tai lähes koko alaruumis; lihaksikkaita painijoita poseeraamassa Parthenonin friisistä tutuissa asennoissa, mutta pituutensa tuskin metriä enempää; normikansalaisia mutta ilmiselvästi kadun varjoisamman puolen asukkeja - kaikki tyynesti läsnä, ylväinä, usein kameraan katsoen, syvästi tietoisina haluttavuudestaan juuri sellaisina kuin olivat. Wahoo! "Exposed and vulnerable, playful and needy, complex and entirely human individuals." (Harrity, C.: Artist Spotlight: George Dureau) Yhä uudelleen olen palannut noitten kuvien äärelle, etsimään niistä kosketuskohtia omille aroille alueilleni tai vain lepäämään niitten eleettömässä, järisyttävässä humaaniudessa.
G. Dureau tunsi kaikki kuvattavansa henkilökohtaisesti, mallit olivat ystäviään, tuttujaan (varmaan useammallakin tapaa...), ei häivähdystäkään tirkistelystä tai sosiaalipornosta kuvissaan ollut, päinvastoin: mallit olivat arvostaan ja arvostuksestaan tietoisina asettuneet yhteistyöhön kuvaajansa kanssa. Lopputuloksena oli inhimillisyydessään häikäisevä dokumentti toiseudessaan uljaista elämistä. Kuva joka kosketti minua ehkä eniten: jalaton J.B., yläruumis paljaana, pää profiilissa, sijoittuneena Georgen jalkojen väliin; tämän käsi olallaan, silmät suljettuina, kuin J.B. olisi oppaansa maailmassaan.
Kirjan esipuhe kertoi J.B.n - joka liikkui erittääin näppärästi ja vauhdikkaasti rullalaudallaan - menettäneen jalkansa thalidomidin vuoksi. Eräät muut taas olivat onnettomuuksien tai sisäsiittoisuuden (ah, New Orleans!) tuottamien muutosten tulosta. Vaan kaikki ihmisiä, ehyitä, aitoja - ach, das Würde diesen Menschen!
Myöhemmin luin, että Robert Mapplethorpe oli nuorna miesnä tavannut Dureaun ja ollut syvästi vaikutettu tämän valokuvista. Vaan miten erilaiset heidän tiensä olivatkaan: Mapplethorpe kuvasi kohteensa enenevästi ulkopuolisina, viileästi estetisoituina ja esineistettyinä, kun taas Dureau lähestyi heitä niin paljon kuin saattoi, oli avoimessa dialogissa kanssaan. Väitetään että Mapplethorpe (josta joskus myöhemmin enemmän) lopulta pelkäsi kuvattaviensa katsetta niin paljon, että viimein päätyi ottamaan kameransa linssin eteen vain asetelmia. Tiedähäntä sitten.
Mutta miksi Mapplethorpe on kansainvälisesti tunnettu, mutta Dureau puolestaan osin marginaaliin jäänyt, suuruudestaan huolimatta? Taide on markkinoitava, tiedetään, ja George Dureau oli siinäkin tyypillinen New Orleansilainen ettei halunnut jättää rakasta synnyinkaupunkiaan, muuttaa New Yorkiin ja verkostoitua "oikeisiin" piireihin. Koko ikänsä hän pysytteli New Orleansissa, ja oli kaupungissa rakastettu ja arvostettu, maalauksensa ja patsaansa sijaitsevat pääosin ymmärtääkseni siellä, valokuvat yksityiskokoelmissa. Ja kuvien aiheiston tietäen arvelisin, että kaikkien, ehkei monienkaan, ole niitä helppoa lähestyä, senverran perusteellisesti ne kyseenalaistavat luutuneet käsitykset kauneudesta, harmoniasta - ja kyllä, myös eroottisesta haluttavuudesta. Ne avaavat ikkunoita maailmaamme joihin on haastavaa katsoa, koska niissä saattaa nähdä itsensä ja oman kokemisensakin uudella tavalla. Sitähän emme usein halua, emme alkuunkaan.
Ja nyt George on kuollut, kypsässä iässä (28.12. 1930 – 7.4. 2014), dementian uhrina mutta ystäviensä viimeiseen saakka tukemana. Rauhaa toivon hänelle, ja kiitän häntä taiteestaan joka rikastaa meidän kaikkien elämäämme, katsojien, kuvaajan, sekä kuvattavien. Alla linkki galleriaan, olkaa hyvät, ystäväiseni! Hengittäkää syvään ja klikatkaa auki Arthur Roger Gallery...
http://arthurrogergallery.com/artists/george-dureau/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)