Menneinä muinaisina aikoina Amsterdamissa oli suuri gaykirjakauppa - nimeä en enää muista, mutta paksun luettelonsa kannessa oli se kaunis Tom of Finlandin piirros jossa kaksi kundia lueskelee - jonka postituspalveluita hyödynsin varsin ahkerasti. Sitä kautta löysin pienen brittikustantamon GMP:n (Gay Mens' Press), joka julkaisi häkellyttävän tasokkaita pienehköjä kuvakirjoja useimmiten tuntemattomista taiteilijoista. John Hutter sun muut tulivat tutuiksi, ja erään kerran tilasin opuksen valokuvia: George Dureau; New Orleans, 50 photos. (GMP 0-907040-47-0, 1989) Jälleen aukesi uusi näkökulma elämään -.
Neliönmuotoiset, vanhalla taiteilijakameralla otetut hopeagelatiinivedokset sisälsivät kaiken olennaisen ja vain olennaisen: kuvattavan henkilön (tai parin, useimmiten soolon) ja minimalistisen vähän rekvisiittaa levollisessa valaistuksessa, kompositio virheettömästi sommiteltuna (G. Dureau oli alunperin taidemaalari joten pohjatyö oli tehty. Itse hän sanoi valokuviensa alkaneen välittömästi elää omaa elämäänsä.). Mutta taivas, minkälaisten henkilöitten seuraan olinkaan päätynyt!
Komeita, alastomia miehiä, monet mustia, joilta nyt vain sattui puuttumaan käsi, jalka tai lähes koko alaruumis; lihaksikkaita painijoita poseeraamassa Parthenonin friisistä tutuissa asennoissa, mutta pituutensa tuskin metriä enempää; normikansalaisia mutta ilmiselvästi kadun varjoisamman puolen asukkeja - kaikki tyynesti läsnä, ylväinä, usein kameraan katsoen, syvästi tietoisina haluttavuudestaan juuri sellaisina kuin olivat. Wahoo! "Exposed and vulnerable, playful and needy, complex and entirely human individuals." (Harrity, C.: Artist Spotlight: George Dureau) Yhä uudelleen olen palannut noitten kuvien äärelle, etsimään niistä kosketuskohtia omille aroille alueilleni tai vain lepäämään niitten eleettömässä, järisyttävässä humaaniudessa.
G. Dureau tunsi kaikki kuvattavansa henkilökohtaisesti, mallit olivat ystäviään, tuttujaan (varmaan useammallakin tapaa...), ei häivähdystäkään tirkistelystä tai sosiaalipornosta kuvissaan ollut, päinvastoin: mallit olivat arvostaan ja arvostuksestaan tietoisina asettuneet yhteistyöhön kuvaajansa kanssa. Lopputuloksena oli inhimillisyydessään häikäisevä dokumentti toiseudessaan uljaista elämistä. Kuva joka kosketti minua ehkä eniten: jalaton J.B., yläruumis paljaana, pää profiilissa, sijoittuneena Georgen jalkojen väliin; tämän käsi olallaan, silmät suljettuina, kuin J.B. olisi oppaansa maailmassaan.
Kirjan esipuhe kertoi J.B.n - joka liikkui erittääin näppärästi ja vauhdikkaasti rullalaudallaan - menettäneen jalkansa thalidomidin vuoksi. Eräät muut taas olivat onnettomuuksien tai sisäsiittoisuuden (ah, New Orleans!) tuottamien muutosten tulosta. Vaan kaikki ihmisiä, ehyitä, aitoja - ach, das Würde diesen Menschen!
Myöhemmin luin, että Robert Mapplethorpe oli nuorna miesnä tavannut Dureaun ja ollut syvästi vaikutettu tämän valokuvista. Vaan miten erilaiset heidän tiensä olivatkaan: Mapplethorpe kuvasi kohteensa enenevästi ulkopuolisina, viileästi estetisoituina ja esineistettyinä, kun taas Dureau lähestyi heitä niin paljon kuin saattoi, oli avoimessa dialogissa kanssaan. Väitetään että Mapplethorpe (josta joskus myöhemmin enemmän) lopulta pelkäsi kuvattaviensa katsetta niin paljon, että viimein päätyi ottamaan kameransa linssin eteen vain asetelmia. Tiedähäntä sitten.
Mutta miksi Mapplethorpe on kansainvälisesti tunnettu, mutta Dureau puolestaan osin marginaaliin jäänyt, suuruudestaan huolimatta? Taide on markkinoitava, tiedetään, ja George Dureau oli siinäkin tyypillinen New Orleansilainen ettei halunnut jättää rakasta synnyinkaupunkiaan, muuttaa New Yorkiin ja verkostoitua "oikeisiin" piireihin. Koko ikänsä hän pysytteli New Orleansissa, ja oli kaupungissa rakastettu ja arvostettu, maalauksensa ja patsaansa sijaitsevat pääosin ymmärtääkseni siellä, valokuvat yksityiskokoelmissa. Ja kuvien aiheiston tietäen arvelisin, että kaikkien, ehkei monienkaan, ole niitä helppoa lähestyä, senverran perusteellisesti ne kyseenalaistavat luutuneet käsitykset kauneudesta, harmoniasta - ja kyllä, myös eroottisesta haluttavuudesta. Ne avaavat ikkunoita maailmaamme joihin on haastavaa katsoa, koska niissä saattaa nähdä itsensä ja oman kokemisensakin uudella tavalla. Sitähän emme usein halua, emme alkuunkaan.
Ja nyt George on kuollut, kypsässä iässä (28.12. 1930 – 7.4. 2014), dementian uhrina mutta ystäviensä viimeiseen saakka tukemana. Rauhaa toivon hänelle, ja kiitän häntä taiteestaan joka rikastaa meidän kaikkien elämäämme, katsojien, kuvaajan, sekä kuvattavien. Alla linkki galleriaan, olkaa hyvät, ystäväiseni! Hengittäkää syvään ja klikatkaa auki Arthur Roger Gallery...
http://arthurrogergallery.com/artists/george-dureau/
testi
VastaaPoista