Vanhan Japanin kulttuuri, erityisesti Edokausi, on aina koskettanut sieluni syvimmin soivia kieliä. Miksi, en tiedä; 1950-60-luvun Hesan lähiöt eivät totisesti olleet mitään japonismin kasvihuoneita. Vaan miten syvän ilon ja ymmärryksen koinkaan, kun kohtasin ne vähäiset sirpaleet, mitä siitä tuolloin saattoi tietää: muutamat kuvateokset, kirjallisuuden vaatimattomat käännökset, Musiikki-Fazerilta äkkäämäni ainut ep Japanin klassista musiikkia (Nonesuchin kokonaisen älppärin kotosävellyksiä löysin myöhemmin)!
Jälleen pakko muistuttaa: aika oli kokonaan toinen silloin, vimmainen kiinnostukseni tuohon etäiseen, äärieksoottiseen kulttuuriin oli vain yksi todiste - niin muille kuin itsellenikin - lisää siitä, miten poikkeava olento olinkaan. Piti toki paikkansakin.
Senaikainen vallitseva viihdemuoto par excellence olivat elokuvat;
leffateattereita riitti miltei joka kortteliin, ja tarjonta oli
yllättävänkin monipuolista. Silti, iso oli yllätys kun Orionissa
esitettiin Kurosawan Yojimbo ("Onnensoturi"; Rashomon taisi tulla
myöhemmin ohjelmistoon). Sydän pamppaillen suunnistin sinne heti kun se
mahdollista oli, pitkään seisoin katselemassa julistetta jossa parrakas
nutturapäinen samurai ärjyi miekka koholla: salaisen paratiisin portit
olivat aukenemassa minulle, jälleen kerran. Miltei huimasi.
Ah,
Orion: se kapea, korkea aula pylväineen, mustaa, kultaa ja tummaa
punaa, kuin olisi astunut Art Deco -tyyliseen makeisrasiaan tai
bordelliin; aavistuksen ränstynyttä dekadenttia loistoa uhkuva ahdas -
ja oudon kiihottavasti ahdistava - sisätila, lumoavien harhojen palatsin
eteinen, nielu kohti illuusioiden pimeää ydintä! Ihme ja kumma se on
vieläkin olemassa, vaan kuinka lienee ensi vuonna... Mutta takaisin
tuohon 60-luvun puolivälin hetkeen: kevyesti meikatut silmäni kainosti
alasluotuina (välttäen jälleen kerran kauhistuneet ja epäuskoiset
katseet: hintti!!) ostin lipun ja rasian Tanskan Kuninkaan
Rintapastilleja - josta huolella poistin sisäpaperin etten
rapistelemalla häiritsisi muitten tai omaa elämystäni - menin saliin,
istuin paikalleni. Hieman kitisten esirippu vetäytyi syrjään
valkokankaan molemmin puolin, armollinen pimeys lankesi, toinen
todellisuus avautui: sanamerkkejä, jo niitten muoto kuin huumeinen
hyväily aivokuorellani, ja sitten:
- tuulinen nummi,
tuo parrakas samurai kuluneessa kimonossaan, kädet sisäänvedettynä sen
hihoista rintaansa vasten; mistä tiesin että ele oli röyhkeän karkeaa
machoilua, sen läntinen vastine oli kädet venyttämässä housuntaskuja? Ja hänen kasvonsa!
Kovat, kokeneet, aikuisen miehen kasvot, teräksiset haukansilmät:
Toshiro Mifune, komeimpia koskaan näkemistäni miehistä! Jälleen kerran
olin päässyt kotiin johon en edes tiennyt niin syvästi kaivanneeni kuin
mitä sillä hetkellä tajusin. Tarina vei minut mukanaan, tunnistin
kaiken: rosoisen miehuuden, ehdottoman kunniantunnon,
oikeudenmukaisuuden, mutta jotain muutakin, jotain ylen paljon
enemmän... Saatoin olla ainoa katsojista joka tiesi miksi tuo peloton
urho muuttui hämmentyneeksi ja ujoksi Rouvan ja Tyttärensä edessä
(Sanjurossa), miksi häntä eivät naiset houkutelleet vaikka heillä
koetettiin hänen soturitaitojaan ostaa (Yojimbossa): minä tiesin mitä
Bushido merkitsi, minä kait yleisöstä yksin tiesin että todellisen samurain kuului
rakastaa ja haluta vain miehiä - tai kaltaisiani välimaailman ankaran
tyylittelyn taiteen omaksuneita olentoja. Nuo jylhät kasvot olisivat
lientyneet hymyyn, tiesin, tuo miekankaltainen katse olisi saanut
lämpimän sävyn jos olisin voinut polvistua rinnalleen, pitkää hihaani
varoen kaksin käsin täyttäen sakekuppinsa silmät alasluotuina, vaivihkaa
väläyttäen hymyn ja pikaisen vilkaisun suuntaansa. Minulla olisi ollut
varma, selkeä, säädelty sija maailmassaan, onnekkaitten tähtien alla
olisin saanut kehollani antaa hänelle hetken huojennusta, iloa, jaettua
kunnioitusta. Ja aamulla, polvillani, olisin kumartanut maahan asti,
huokaisten: "Jalo herrani, astu varoen, astu hiljaa, pyydän; kunnioita
käynnilläsi meitä uudelleen!" Minut olisi palkittu vinolla hymyllä,
kenties jopa sormen hipaisulla poskelleni: "No katotaas sit ku se aika
taas koittaa!" Ah, ronin askeltamassa tietään eteenpäin, sydämeni
livautettuna hihansa taskupoimuun, taakseen katsomatta: mies.
Täydellinen Mies. Mies joka jakoi kanssani miehuutensa, jolle minun
luontoni oli yhtä itsestään selvä kuin omansa. Uho, ii otoko!
Niin
monta kertaa kuin mahdollista oli (ja rahat riittivät) näin Yojimbon
sekä Sanjuron, myöhemmin myös Seittien Linnan ja ja Kätketyn Linnakkeen
(jossa aitojapanilaisella esifreudilaisella viattomuudella Mifunea
kuvattiin ainakin 2/3osa ajasta vain alhaaltapäin: lyhyt happi ja
fundoshi vaatteinaan, Thundering Thighs, but indeed!), enkä koskaan
saanut tarpeekseni rouheasta komeudestaan (roolinsa ryövärinä
Rashomonissa on sitten vielä asia aivan erikseen...), ja aina kanssaan
palasin eheyteen jolle en löydä sanoja. Paljon myöhemmin ne löysin,
tosin toisen lausumina, että olkaapa hyvät vain: James Mitchell; Good
Gay Poems;
"I WANT TO SLEEP WITH TOSHIRO MIFUNE
- and tremble at the thrust of his muscled cock bursting up my ass
for I too am an unemployed samurai - vagrant, poor
and very much without a lord
the only clan I belong to is that of cockroaches
crawling along the kitchen floor
for I am a fairy mailman in San Francisco, but my
imagination is amazing, and exigent as Fuji
Toshiro, I'll meet you on the road to Edo; at sundown
we'll make samurai love in a deserted rice paddy
then, belting on our nemesis swords together we'll
set forth into the world, and wipe out
all the assholes
forever"
