Running across thin ice with tigers

Aikaisemmin, taisi olla toukokuun bloggauksessa, kerroin kohtaamisestani Pedon kanssa. Sellaisia sattui aina toisinaan, vankilavenkulat ja meikäläiset löysivät toisensa miten ja missä milloinkin, vaihtelevin seurauksin. Melanko kirjoittaa Puistohomot-kirjassaan (Kirje 5) varsin kattavasti sekä homojen kohtaamasta väkivallasta että ryöstelystä ynnä kiristyksestä. Sivulla 115 hän kertoo vankilasta vapautuneista, jotka asettuvat "symbioosisuhteeseen" homojen kanssa: seksiä vaihdetaan ruokaan ja asuntoon. Suhde saattaa olla molempia tyydyttävä, hyödyttävä ainakin, mutta ymmärrettävästi riskialtis.

Oman kokemukseni mukaan Helsingissä oli kaksi homoihin kohdistunutta väkivalta-aaltoa. Melangon kirja kertoo niistä ensimmäisestä, 1970-luvulle ajoittuneesta, jolloin nuorisoporukat kävivät hakkaamassa hinttejä. 96-lehti julkaisi tuolloin jutun Mäntymäen pahoinpitelyistä. Mikä ne aiheutti? Keittiöpsykologina heittäisin seuraavat huomiot kehiin: aivan Jennyn Teehuoneen lähituntumaan Mannerheimintielle avattiin eräs Helsingin ensimmäisistä purilaisbaareista, Carrols, kansan suussa nopeasti Rollsiksi nimetty. Siellä vietti aikaansa iltaisin aika levoton osa nuorisosta, joka lähiympäristöön tutustuessaan äkkäsi puiston homot. Nuorisokulttuuri oli muuttunut; peace&love -hippityyliä halveksittiin, vallalla oli ylimachoileva rokkarius jossa perinteistä miesroolia korostettiin humalaisella agressiivisuudella, diinarit ja teddyt tappelivat mieluusti keskenäänkin, saati sitten muitten kanssa. Mitään entisiä kunniakäsityksiä ei ollut, joukolla käytiin yhden päälle, maahan kaatunutta potkittiin jne, mikä ei entisaikoina olisi tullut kuuloonkaan.

Mikä sai 14-19-vuotiaat pojat käyttäytymään noin? Tunnetusti joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta taustalla oli muutakin; jokunen vuosi aikaisemmin oli varhaisnuorison keskuudessa kulkutaudin tavoin levinnyt tinnerin ja muitten liuottimien imppaaminen. Kuolonuhreita ei vältytty, Hesari julkaisi ohjeita vanhemmille ettei yllätettyä lapsikäyttäjää saanut säikäyttää tai päästää juoksemaan pakoon, koska rasituksessa sydän pysähtyi herkästi. Tinneri, Dikka, Tolu, kontaktiliimat, kaikki liuottimet ovat juuri sitä mitä nimi sanoo: liuottimia. Rasva liukeni imppaajilta erityisesti otsalohkosta joka tunnetusti säätelee käyttäytymistä. Pennuista osa liki lobotomoi itsensä, mitään kontrollia ei enää ollut, äkkisyttyvä apinaraivo vain. Pahinta oli että poliisi suhtautui lisääntyvään väkivaltaan "No pojat on poikia" - asenteella, kunnes muuan alaikäinen herranterttu mukiloi kaverinsa hengiltä Johanneksen kentän muurin luona. Sillon virkavallalla rapsahti valo lamppuihin; huonoa mainosta meille! Asiaan tartuttiin kovalla kädellä. Osa jengistä hävisi kuvioista "luonnollisen" poistuman kautta, osa syvenevän vankila- ja väkivaltarikoskierteen tietä. Homot saivat jälleen hengittää hetkisen vapaammin, mutta niin Mäntymäellä kuin Laaksossa oli sattunut useita hyvin ikäviä pahoinpitelyitä, josta uhrit eivät uskaltaneet kertoa poliisille. Nuorisojengit kyllä sen tiesivät etteivät hintit rohkene mennä virkavallan pakeille, ja jonkin aikaa meno oli sen mukaista. Loppui taivaan kiitos kumminkin miltei yhtä äkisti kuin oli alkanutkin, kyseessä oli parin kolmen vuoden periodi.

Sitä ennen homoja oli ennemminkin pelätty, en oikein tiedä miksi mutta karkuun kyllä jätkät juoksi jos kusiputkassa heteroa hipaisi. Poikkeuksen tekivät venkulat, ex-vangit jotka olivat talossa oppineet tavoille jos toisillekin. Tietyt tyypit tulivat Steissiltä Kujalle ja putsasivat pisoaarissa hintin pari rahoistaan. Kunnon konnia kuitenkin oltiin, ei ketään lyöty, uhkailtiin vain sen verran että lompakko ja kello luovutettiin. Kyse oli tienaamisesta, ei väkivallasta. Itse vältyin moiselta koska tunsin Hugin, venkulan joka oli huomannut että jotkut homot olivat oikeastaan aika ok porukkaa; hän poikkesi skootterillaan Kujalle kun tiesi rosmojen olevan tulossa ja vinkkasi asiasta tutuille jotta osattiin häipyä vähin äänin. Hugi oli kookas, komea mies, maineestaan tarkka bisse, mutta kyllä häneltä satulanlämmintä sai jos älysi kauniisti pyytää kun ketään ei ollut kuulomatkan päässä. Muistanpa useammankin romanttisen hetken Seurasaarentien tuomien vehmaassa katveessa, jonne pääsin skootterinsa takaistuimella (huokaus...). Hugi oli huomaavainen, raju mutta lämmin rakastaja, miehuudestaan ja voimastaan ylpeän tietoinen, ei tarvinnut korostaa tai esittää mitään joten hän kykeni olemaan pelottoman lempeä nuorta pojanvarsaa kohtaan, salli suudellakin.  Arvostin sitä suuresti ja osoitin sen miten ikinä voin, asenteeni huvitti mutta myös hiveli häntä, luulisin; ainakin hän aina oli hyvä ja hellä minulle kun yhteen osuimme, heittipä vielä kotiinkin jaetun onnenhetken jälkeen.

Toinen aalto oli paljon rankempi ja synkempi, se ajoittui jonnekin 1980-luvun puoliväliin muistaakseni. Nuo Melangon mainitsemat symbioosisuhteet olivat usein hyvin riskialttiita: vankilassa, poikkeuksellisissa olosuhteissa oli päästy toteuttamaan pakottavia mutta torjuttuja homoseksuaaleja impulsseja. Sisäiset ristiriidat saattoivat olla hyvin rankkoja, siviilissäkin haksahdettiin miehiin (yleensä kun oli alkoholilla poistettu estot), orkun jäkeen iski hirveä syyllisyys joka projisoitiin toiseen ("Toi saatanan homo vietteli mut!") ja sitten rankaistiin itseä toisen hahmossa. Jälki oli yleensä karmeaa, silloisen vankilakoodin mukaan homon sai tappaa - vankilassahan muutenkin raa'at väkivaltarikolliset ovat korkeaa kastia. Venkula saattoi olla aito psykopaattinen sadisti tai narsisti, todella taitava psykologisissa peleissään, ja vastakappaleitahan toki löytyi: karski "tosimiehekkyys" on aina vedonnut tiettyyn homotyyppiin,  itsetuhoiset taipumukset hädintuskin pinnan alla pitäviin patologisiin masokisteihin (sanon tarkoituksella patologisiin: tiedostettua, molemminpuolista vapaaehtoista S/m -suhdetta aikuisten välillä en todellakaan dissaa tai pidä sairaalloisuutena). Tietyllä tapaa "ulkoistettu itsemurha", toisen suorittama, toisen syytä...Yöperhosen aivoissa on kiintoisa mekanismi: kun voimakas valo osuu vasempaan silmään, alkaa oikea siipi väristä hillittömästi, ja otus suistuu suoraan liekkiin. Ihmisen psyyke on kompleksimpi, mutta joitain kuolettavia solmuja sieltäkin löytyy ja laukeaa oikeissa olosuhteissa.

Ensimmäinen uhri oli Mummo, hilpeä ja harmiton vanha transu Valintatalon lihatiskin takaa, sitten vajaan kuukauden sisällä muudan baarimikko, molemmat ihan lähikortteleistani. Juorut ja huhut lensivät kalmanhajuisin havisevin siivin kuin sadun pahat korpit, jengi alkoi katsella toisiaan uusin silmin, kyräillä pelokkaasti tuntemattomia. Vanhalta lähdettiin vain vanhojen tuttujen kanssa jatkoille, jos niittenkään. Sitten kävi se pahin, Lumikin - lähipiirissä Riivinrauta-Riittana tunnetun - muotitaiteilijan tapaus. Hän oli poiminut  mukaansa jonkun, kukaties kenet, ja löydetty asunnostaan puhelimen johdolla sidottuna, kuiviin vuotaneena. Puukoniskuja huhuttiin olleen yli viisikymmentä. Silloin ei ollut poliisitv:tä, mutta yhteydenottokehoituksia ja vihjepyyntöjä alkoi ilmestyä pömpeleihin ja pusikkoihin paperilapuilla. Asia lopulta selvisi, Hesari julkaisi todella tiukan asiallisen kokosivun raportin jossa onnistuttiin miltei kokonaan kiertämään perimmäinen kysymys: kuka ja miksi. Loppusaldoksi jäi arvelu psykopaatista tappajasta, hienovaraisesti annettiin ymmärtää että nalkissa tyyppi oli ja pysyisikin. Vankimielisairaalaanhan moisesta joutuu, tietty, ja se onkin niitä ainoita todellisia elinkautisia joita voi saada. Hesarin jutun tarkoitus varmaan oli kertoa että tappaja oli saatu kiinni, älkää pelätkö enää, teitäkin poliisi suojelee ja hoitaa hommansa. Hyvä niin, siivet leikattiin kaikenkarvaisilta spekulaatioilta. Silti Vanhalla tunnelma oli pitkään aika erikoinen, hysteerisen hilpeän pinnan alla kyti pimeä pelko.

Sattuihan sitä myöhemminkin; Kari S. Tikan tappoi puolivahingossa muistaakseni virolaisvenäläinen kaksikko joka kuvitteli etteihän homon kolkkaamisesta mitään seuraa. No, oppivathan kundit jotain skandinaavisesta oikeusjärjestelmästä. Ja löytyi myös ihan omasta joukosta varsinaisia dekkarikelpoisia juttuja, väärennettiin testamentteja ja syötettiin unilääkkeitä, mutta ne olivat yksittäistapauksia. Mitään laajamittaisempaa ei - ainakaan Suomesta - ole korviini viime aikoina kantautunut, etelä- ja itä-Eurooppa sekä Venäjä vaikuttavat olevan luku sinänsä. Vaan mitäpä minä tiedän, tänne tornin korkeuksiin erakoitunut otus. Ehkä jotain kumminkin; maailma on meille miesrakastajillekin helpommaksi muuttunut paikka, lännessä ainakin. Rakkaat kanssaeläjäni, pidetään siitä kiinni, työskennellään sen eteen että kaikki saisimme kaltaisinamme elää, yhdessä, rauhassa ja rakkaudessa!

You move me

Marraskuisena aurinkoisena sunnuntaina, yhtenä viimeisistä, lähdin Sinebrychoffin museoon tarkoituksenani käydä uudelleen läpi Puut ovat runoja -näyttely. Sen runsaus oli ensimmäisellä kerralla hämmentänyt minut, en ollut jaksanut keskittyä kaikkiin teoksiin. Nyt lisätärppinä oli kellariin avattu pieni osio eläimistä, 1600-luvun alankomaalaista grafiikkaa.

Viivyin pitkään suosikkieni luona: Simbergin Syksy metsässä, sellainen josta en mitään ollut tiennytkään; Schjerfbeckin Puut ja auringonlasku, miltei abstraktioksi tiivistynyt meditaatio elämän kääntymisestä loppuunsa; Hiroshigen pari lumoavaa maisemaa; tietyt valokuvat, Eskolaa sekä Sammallahtea, toiset melankoliset, toiset hiljaisen hilpeät, etenkin ne kolme koirista ja puista. Niistä kyllikseni saatuani siirryin grafiikanlehtien pariin. Että osasivatkin olla koskettavia! Aitohollantilainen maanläheisyys ja huumori kukassaan: sika nukkumassa korva silmänsä peittona, tyytyväisyyttä uhkuen, herkkiä pieniä tutkielmia koirista, hevosista ja sonneista, ehdottoman varmalla kädellä ja lämmöllä toteutettuja miniatyyrikokoisia mestariteoksia. Osan kunnolla näkeminen vaati konttaamista lattianrajassa, mutta maksoi vaivan.

Iloisena palkitsevasta kokemuksesta olin jo lähdössä pois, kun muistin kolmannessa kerroksessa olevan mediataide-esityksen jota Hesarin kritiikki oli kehunut; Hanna Haaslahti: Vilpittömiä valheita. Ensin ajattelin jättää sen sikseen - kuten olen maininnut, nykytaide useimmiten jättää minut kylmäksi - mutta sitten päätin itsekseni että vilkaistaanpa nyt tuokin, samaan hintaan kun saa.

Toteutustapana oli heijastaa kuvia seinillä olevien taideteosten päälle sekä vierille, siten luoden uusia, kerroksellisia kokonaisuuksia joita äänitaustat täydensivät. Shamaanimainen hahmo liukumassa seinää pitkin nurkan yli, mies kuvaamassa meitä katsojia, tyttö jonka kädet näyttivät pitelevän muotokuvaa hänen kurkkiessaan sen yli; hm, tyypillistä. Eräällä harmaalla seinällä oli vain kaksi muotokuvaa 1700-1800-luvulta, klassista realismia: keski-ikäinen musta mies sekä jo vanhuutta lähestyvä parrakas eurooppalainen  paljasrintaisina, kovin vaikuttavia tutkielmia molemmat. Kävin lähempänä katselemassa niitä, sitten siirryin taaemmas ottamaan selvää mitä niitten päälle projisoitiin. Kaksi nuorukaista, toinen musta, toinen valkoinen, kieppuivat yläruumiit paljaina hitaasti toistensa ympäri, käsi kädessä. Hahmoista ikäänkuin irtosi varjonsa joka muodosti avoimen tilan jossa tuo kehollinen heijastuma liikkui. Taidokas toteutus. Ainahan mielelläni miehiä katselen, ja jäin sijoilleni sillä halusin myös nähdä minkälainen oli liikesarjan koko sykli, se tuntui kestävän aika pitkään. Alku, päättelin: liike oli miltei huomaamaton mutta tiesin jo suurinpiirtein kuinka se jatkuisi. Äänimaisema taustalla oli ollut huokailua, lapsen katkonaista puhetta ja eletronista tuulta, nyt se muuttui yhtäkkiä, synkronoitui noiden kahden nuorukaisen tanssiin: hauras naisen ääni alkoi laulaa kaipuusta, rakkaudesta. Teos hahmottui äkisti aivan uudenlaiseksi, odotukseni palkittiin ylitsevuotavasti. Liike ja liikkumattomat kuvat sekä laulu muodostivat yhtenäisen monikerroksisen kokonaisuuden, aika- ja tunnetasoissaan hämmentävän puhtaan miesrakkauden ylistyksen. Nuo tanssijat jotka eivät koskaan katsoneet toisiaan silmiin eivätkä koskaan päästäneet irti partnerinsa kädestä, muotokuvien vanhemmat miehet, samaten toisiinsa nyt liitetyiksi tulleet, toistensa heijastukset ajassa ja tuo pakahduttavan kaunis hiljainen laulu tulkitsivat rakkauden kauneutta ja vaikeutta, kaipuun ja lemmen yhteenivoutumista tavalla jota en ennen ollut kokenut muualla kuin unissa tai haaveissa. Kyyneleet valuen seisoin elämysvirrassaan, avoimeksi yllätetynä, niin suloisen kipeästi kosketettuna kuin olisin elänyt ensirakkauden vuosikymmenten takaa. An interior wounded with sudden joy...

Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmot ja tila jossa he tanssivat sulautuivat yhdeksi, laulaja vaikeni, seinällä kaksi muotokuvaa, elektroninen tuuli alkoi humista. Vielä portaikossa pyyhin kyyneleitäni, koetin saada edes kasvoni suht asiallisiksi, järkkynyt sisäinen maailmani oli mitä oli ja sai ollakin. Säteilevän rakkauden kosketuksen kirkastamana astuin hämärtyvään iltapäivään Bulevardille, pitkään vain kuljin jonnekinpäin, yritin etäistä kotia kohti, korvissani tuo kertosäe toistamassa totuuttaan kuin valaa vannoen: "...ei ole päivää eikä yötä / jolloin en rinnallais olisi..." Mikä jalokivi, mikä lahja! Oi iloa, kokea ja ymmärtää jotain uutta ilmaisukeinoa!

Kyllä, mediataide saattaa parhaimmillaan olla aitoa, olla Taidetta. Kiitos sinulle, tekijä!

Shine on, o Lefthanded Light!

Once again, traipsing down the memory lane we'll merrily go:

Joskus aiemmin mainitsin Frisco Renaissancena tunnetun (kirjallisuus)ilmiön, josta taisin ensi kertaa kuulla Advocaten sivuilla kaukaisella 1970-luvulla. Pienen mutta sitkaan työn jälkeen putoili pikku kotini postiluukusta pari vallan vakuuttavaa lehteä, paljonpuhuvilta nimiltään Gay Sunshine sekä Fag Rag.

Fag Rag oli kiukkuinen kuin ikääntynyt ja vatsakipuinen puudeli, räksytti minkä ennätti ja ja yritti purrakin mihin ylettyi. Ilmestymispaikka oli Chicago (!) ja kantavana eminenssinä Charles Shively, proffa jossain paikallisessa yliopistossa ja mitä ilmeisin akateeminen homoeksentrikko par excellence. Artikkelit, kuvat ja runot olivat varsinaista katuojajournalismia sanan kaikissa merkityksissä, todellista undergroundia. Kotikutoisessa rosorealismissa sen ohitti vain STH (Straight To Hell), joka kumminkin keskittyi vain yhteen elämänalueeseen (tuo tolkuton A5läpyskä julkaisi lukijoittensa seksikuvauksia sensuroimattomina, ainoa vaatimus oli että niitten piti olla totta, ei fantasiaa - arjen sosiologiaa parhaimmillaan!) kun Fag Rag oli - no, sanokaamme yleiskulttuurinen julkaisu.

Gay Sunshine keskittyi kirjallisuuteen. Proosa, runous, fiktio, asiateksti, haastattelut, kaikki kävi. Suurmiehenä homman takana oli Winston Leyland, varsinainen voimahahmo, jonka elämänkaari kulki katolisesta pappeudesta homoaktivismiin ja tantriseen buddhalaisuuteen ainakin, myöhemmistä vaiheistaan en ole varma. Lehden lisäksi hän pisti pystyyn kustantamon, Leyland Publications, joka julkaisi (ja kait julkaisee edelleen) laajan skaalan teoksia, homokulttuurihistoriallisista käännöksistä sarjakuviin, ja kaikkea siltä väliltä. Avartava linkki on alla:

 http://www.leylandpublications.com/lpnewandrecent.html

Useamman tiedonjulkaisu- ja kulttuuripalkinnon arvoinen suoritus, minusta ainakin.

 Erityisesti se kokoelma joka kokosi käännöksiä islamilaisen kulttuuripiirin homoeroottisesta kirjallisuudesta olisi syytä saattaa yleiseen tietoisuuteen nykyään, kun wahhabiittilaisuuden nousu on saanut ihmiset kuvittelemaan että kaikki muslimit kaikkalla ovat ja ovat olleet homovastaisia. Niin ne ajat muuttuvat; muistanpa kyllä, kuinka vielä pitkälle 1970-luvulle tehtiin matkoja pohjois-Afrikkaan ynnä muille muslimialueille ihan homoturismin merkeissä, sillä siellä löytyi halukkaita kumppaneita mielin määrin, niin nuorempia kuin varttuneempiakin, eikä suinkaan vain maksullisia.

Minulle mieleenjääneitä opuksia arvon kustantajalta ovat erityisesti antologiat japanilaisesta, etelä-amerikkalaisesta sekä jo mainittu islamilaiseen alueen homokirjallisuudesta, runokokoelmat - erityisesti ensimmäinen, Angels of the Lyre, oli maamerkki - ja omat ikisuosikkini, Erskine Lanen Game-Texts: Guatemalan Diaries ynnä runokäännösvihkonen In Praise of Boys; Arab poetry from al-Andalus. Tiesittekö että trubaduurirunous on suoraa jatkoa kait alunperin suufilaisuudesta innoituksensa ammentaneesta miestenvälistä rakkautta tematiikkanaan käyttävästä runoudesta, joka maallistui al-Andalusissa sen maurivallan aikana? Kristityn Euroopan puolelle tultuaan vain rakastetun sukupuoli muuttui, hitaasti paikallisvärikin vaihtui.

Game-texts: Guatemalan Diaries puolestaan on vaikeastimääriteltävä kokoelma matkakuvauksia, pohdintoja japanilaisesta runoudesta, zen-mietiskelystä sekä poikarakkaudesta. Ranskankielinen termi "impressions" ehkä hahmottaa sen parhaiten, tai japanilainen "zuihitsu" ("sattumanvaraisia sivellyksiä"). Nuo lyhyet muistiinkirjaukset ovat säilyttäneet ajattoman kuulautensa; vastikään luin sen uudestaan, yhä ilokseni.

Haikea muistelo: kun lähdin toiseen maailmaan, lahjoitin Setan kirjastolle täyden kokoelmani, viisi muovikassilllista kyseistä kirjallisuutta priimakuntoisena. Paikka sijaitsi silloin hulppeissa tiloissa Hietalahden torilla. Kun jokunen vuosi sitten tein saman tikin ajanvietekirjallisuudellani (lähinnä William J. Mannin tuotantoa, suosittelen näin sivumennen kevyisiin lukuhetkiin), sijaitsi paikka Suvilahden alueella taskunkokoisissa tiloissa, ja lahjoitukseni tuli tosi tarpeeseen. Mutta mitä oli tapahtunut aikaisemmin saadulle aineistolle, sillä hyllyssä niitä ainakaan ei ollut? En tiedä enkä viitsinyt kysyä, en halua nolata ihmisiä. Toivottavasti olivat löytäneet hyvän kodin, missä sitten lienevätkään.

Sapienti sat.