Aikaisemmin, taisi olla toukokuun bloggauksessa, kerroin kohtaamisestani Pedon kanssa. Sellaisia sattui aina toisinaan, vankilavenkulat ja meikäläiset löysivät toisensa miten ja missä milloinkin, vaihtelevin seurauksin. Melanko kirjoittaa Puistohomot-kirjassaan (Kirje 5) varsin kattavasti sekä homojen kohtaamasta väkivallasta että ryöstelystä ynnä kiristyksestä. Sivulla 115 hän kertoo vankilasta vapautuneista, jotka asettuvat "symbioosisuhteeseen" homojen kanssa: seksiä vaihdetaan ruokaan ja asuntoon. Suhde saattaa olla molempia tyydyttävä, hyödyttävä ainakin, mutta ymmärrettävästi riskialtis.
Oman kokemukseni mukaan Helsingissä oli kaksi homoihin kohdistunutta väkivalta-aaltoa. Melangon kirja kertoo niistä ensimmäisestä, 1970-luvulle ajoittuneesta, jolloin nuorisoporukat kävivät hakkaamassa hinttejä. 96-lehti julkaisi tuolloin jutun Mäntymäen pahoinpitelyistä. Mikä ne aiheutti? Keittiöpsykologina heittäisin seuraavat huomiot kehiin: aivan Jennyn Teehuoneen lähituntumaan Mannerheimintielle avattiin eräs Helsingin ensimmäisistä purilaisbaareista, Carrols, kansan suussa nopeasti Rollsiksi nimetty. Siellä vietti aikaansa iltaisin aika levoton osa nuorisosta, joka lähiympäristöön tutustuessaan äkkäsi puiston homot. Nuorisokulttuuri oli muuttunut; peace&love -hippityyliä halveksittiin, vallalla oli ylimachoileva rokkarius jossa perinteistä miesroolia korostettiin humalaisella agressiivisuudella, diinarit ja teddyt tappelivat mieluusti keskenäänkin, saati sitten muitten kanssa. Mitään entisiä kunniakäsityksiä ei ollut, joukolla käytiin yhden päälle, maahan kaatunutta potkittiin jne, mikä ei entisaikoina olisi tullut kuuloonkaan.
Mikä sai 14-19-vuotiaat pojat käyttäytymään noin? Tunnetusti joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta taustalla oli muutakin; jokunen vuosi aikaisemmin oli varhaisnuorison keskuudessa kulkutaudin tavoin levinnyt tinnerin ja muitten liuottimien imppaaminen. Kuolonuhreita ei vältytty, Hesari julkaisi ohjeita vanhemmille ettei yllätettyä lapsikäyttäjää saanut säikäyttää tai päästää juoksemaan pakoon, koska rasituksessa sydän pysähtyi herkästi. Tinneri, Dikka, Tolu, kontaktiliimat, kaikki liuottimet ovat juuri sitä mitä nimi sanoo: liuottimia. Rasva liukeni imppaajilta erityisesti otsalohkosta joka tunnetusti säätelee käyttäytymistä. Pennuista osa liki lobotomoi itsensä, mitään kontrollia ei enää ollut, äkkisyttyvä apinaraivo vain. Pahinta oli että poliisi suhtautui lisääntyvään väkivaltaan "No pojat on poikia" - asenteella, kunnes muuan alaikäinen herranterttu mukiloi kaverinsa hengiltä Johanneksen kentän muurin luona. Sillon virkavallalla rapsahti valo lamppuihin; huonoa mainosta meille! Asiaan tartuttiin kovalla kädellä. Osa jengistä hävisi kuvioista "luonnollisen" poistuman kautta, osa syvenevän vankila- ja väkivaltarikoskierteen tietä. Homot saivat jälleen hengittää hetkisen vapaammin, mutta niin Mäntymäellä kuin Laaksossa oli sattunut useita hyvin ikäviä pahoinpitelyitä, josta uhrit eivät uskaltaneet kertoa poliisille. Nuorisojengit kyllä sen tiesivät etteivät hintit rohkene mennä virkavallan pakeille, ja jonkin aikaa meno oli sen mukaista. Loppui taivaan kiitos kumminkin miltei yhtä äkisti kuin oli alkanutkin, kyseessä oli parin kolmen vuoden periodi.
Sitä ennen homoja oli ennemminkin pelätty, en oikein tiedä miksi mutta karkuun kyllä jätkät juoksi jos kusiputkassa heteroa hipaisi. Poikkeuksen tekivät venkulat, ex-vangit jotka olivat talossa oppineet tavoille jos toisillekin. Tietyt tyypit tulivat Steissiltä Kujalle ja putsasivat pisoaarissa hintin pari rahoistaan. Kunnon konnia kuitenkin oltiin, ei ketään lyöty, uhkailtiin vain sen verran että lompakko ja kello luovutettiin. Kyse oli tienaamisesta, ei väkivallasta. Itse vältyin moiselta koska tunsin Hugin, venkulan joka oli huomannut että jotkut homot olivat oikeastaan aika ok porukkaa; hän poikkesi skootterillaan Kujalle kun tiesi rosmojen olevan tulossa ja vinkkasi asiasta tutuille jotta osattiin häipyä vähin äänin. Hugi oli kookas, komea mies, maineestaan tarkka bisse, mutta kyllä häneltä satulanlämmintä sai jos älysi kauniisti pyytää kun ketään ei ollut kuulomatkan päässä. Muistanpa useammankin romanttisen hetken Seurasaarentien tuomien vehmaassa katveessa, jonne pääsin skootterinsa takaistuimella (huokaus...). Hugi oli huomaavainen, raju mutta lämmin rakastaja, miehuudestaan ja voimastaan ylpeän tietoinen, ei tarvinnut korostaa tai esittää mitään joten hän kykeni olemaan pelottoman lempeä nuorta pojanvarsaa kohtaan, salli suudellakin. Arvostin sitä suuresti ja osoitin sen miten ikinä voin, asenteeni huvitti mutta myös hiveli häntä, luulisin; ainakin hän aina oli hyvä ja hellä minulle kun yhteen osuimme, heittipä vielä kotiinkin jaetun onnenhetken jälkeen.
Toinen aalto oli paljon rankempi ja synkempi, se ajoittui jonnekin 1980-luvun puoliväliin muistaakseni. Nuo Melangon mainitsemat symbioosisuhteet olivat usein hyvin riskialttiita: vankilassa, poikkeuksellisissa olosuhteissa oli päästy toteuttamaan pakottavia mutta torjuttuja homoseksuaaleja impulsseja. Sisäiset ristiriidat saattoivat olla hyvin rankkoja, siviilissäkin haksahdettiin miehiin (yleensä kun oli alkoholilla poistettu estot), orkun jäkeen iski hirveä syyllisyys joka projisoitiin toiseen ("Toi saatanan homo vietteli mut!") ja sitten rankaistiin itseä toisen hahmossa. Jälki oli yleensä karmeaa, silloisen vankilakoodin mukaan homon sai tappaa - vankilassahan muutenkin raa'at väkivaltarikolliset ovat korkeaa kastia. Venkula saattoi olla aito psykopaattinen sadisti tai narsisti, todella taitava psykologisissa peleissään, ja vastakappaleitahan toki löytyi: karski "tosimiehekkyys" on aina vedonnut tiettyyn homotyyppiin, itsetuhoiset taipumukset hädintuskin pinnan alla pitäviin patologisiin masokisteihin (sanon tarkoituksella patologisiin: tiedostettua, molemminpuolista vapaaehtoista S/m -suhdetta aikuisten välillä en todellakaan dissaa tai pidä sairaalloisuutena). Tietyllä tapaa "ulkoistettu itsemurha", toisen suorittama, toisen syytä...Yöperhosen aivoissa on kiintoisa mekanismi: kun voimakas valo osuu vasempaan silmään, alkaa oikea siipi väristä hillittömästi, ja otus suistuu suoraan liekkiin. Ihmisen psyyke on kompleksimpi, mutta joitain kuolettavia solmuja sieltäkin löytyy ja laukeaa oikeissa olosuhteissa.
Ensimmäinen uhri oli Mummo, hilpeä ja harmiton vanha transu Valintatalon lihatiskin takaa, sitten vajaan kuukauden sisällä muudan baarimikko, molemmat ihan lähikortteleistani. Juorut ja huhut lensivät kalmanhajuisin havisevin siivin kuin sadun pahat korpit, jengi alkoi katsella toisiaan uusin silmin, kyräillä pelokkaasti tuntemattomia. Vanhalta lähdettiin vain vanhojen tuttujen kanssa jatkoille, jos niittenkään. Sitten kävi se pahin, Lumikin - lähipiirissä Riivinrauta-Riittana tunnetun - muotitaiteilijan tapaus. Hän oli poiminut mukaansa jonkun, kukaties kenet, ja löydetty asunnostaan puhelimen johdolla sidottuna, kuiviin vuotaneena. Puukoniskuja huhuttiin olleen yli viisikymmentä. Silloin ei ollut poliisitv:tä, mutta yhteydenottokehoituksia ja vihjepyyntöjä alkoi ilmestyä pömpeleihin ja pusikkoihin paperilapuilla. Asia lopulta selvisi, Hesari julkaisi todella tiukan asiallisen kokosivun raportin jossa onnistuttiin miltei kokonaan kiertämään perimmäinen kysymys: kuka ja miksi. Loppusaldoksi jäi arvelu psykopaatista tappajasta, hienovaraisesti annettiin ymmärtää että nalkissa tyyppi oli ja pysyisikin. Vankimielisairaalaanhan moisesta joutuu, tietty, ja se onkin niitä ainoita todellisia elinkautisia joita voi saada. Hesarin jutun tarkoitus varmaan oli kertoa että tappaja oli saatu kiinni, älkää pelätkö enää, teitäkin poliisi suojelee ja hoitaa hommansa. Hyvä niin, siivet leikattiin kaikenkarvaisilta spekulaatioilta. Silti Vanhalla tunnelma oli pitkään aika erikoinen, hysteerisen hilpeän pinnan alla kyti pimeä pelko.
Sattuihan sitä myöhemminkin; Kari S. Tikan tappoi puolivahingossa muistaakseni virolaisvenäläinen kaksikko joka kuvitteli etteihän homon kolkkaamisesta mitään seuraa. No, oppivathan kundit jotain skandinaavisesta oikeusjärjestelmästä. Ja löytyi myös ihan omasta joukosta varsinaisia dekkarikelpoisia juttuja, väärennettiin testamentteja ja syötettiin unilääkkeitä, mutta ne olivat yksittäistapauksia. Mitään laajamittaisempaa ei - ainakaan Suomesta - ole korviini viime aikoina kantautunut, etelä- ja itä-Eurooppa sekä Venäjä vaikuttavat olevan luku sinänsä. Vaan mitäpä minä tiedän, tänne tornin korkeuksiin erakoitunut otus. Ehkä jotain kumminkin; maailma on meille miesrakastajillekin helpommaksi muuttunut paikka, lännessä ainakin. Rakkaat kanssaeläjäni, pidetään siitä kiinni, työskennellään sen eteen että kaikki saisimme kaltaisinamme elää, yhdessä, rauhassa ja rakkaudessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti