Marraskuisena aurinkoisena sunnuntaina, yhtenä viimeisistä, lähdin Sinebrychoffin museoon tarkoituksenani käydä uudelleen läpi Puut ovat runoja -näyttely. Sen runsaus oli ensimmäisellä kerralla hämmentänyt minut, en ollut jaksanut keskittyä kaikkiin teoksiin. Nyt lisätärppinä oli kellariin avattu pieni osio eläimistä, 1600-luvun alankomaalaista grafiikkaa.
Viivyin pitkään suosikkieni luona: Simbergin Syksy metsässä, sellainen josta en mitään ollut tiennytkään; Schjerfbeckin Puut ja auringonlasku, miltei abstraktioksi tiivistynyt meditaatio elämän kääntymisestä loppuunsa; Hiroshigen pari lumoavaa maisemaa; tietyt valokuvat, Eskolaa sekä Sammallahtea, toiset melankoliset, toiset hiljaisen hilpeät, etenkin ne kolme koirista ja puista. Niistä kyllikseni saatuani siirryin grafiikanlehtien pariin. Että osasivatkin olla koskettavia! Aitohollantilainen maanläheisyys ja huumori kukassaan: sika nukkumassa korva silmänsä peittona, tyytyväisyyttä uhkuen, herkkiä pieniä tutkielmia koirista, hevosista ja sonneista, ehdottoman varmalla kädellä ja lämmöllä toteutettuja miniatyyrikokoisia mestariteoksia. Osan kunnolla näkeminen vaati konttaamista lattianrajassa, mutta maksoi vaivan.
Iloisena palkitsevasta kokemuksesta olin jo lähdössä pois, kun muistin kolmannessa kerroksessa olevan mediataide-esityksen jota Hesarin kritiikki oli kehunut; Hanna Haaslahti: Vilpittömiä valheita. Ensin ajattelin jättää sen sikseen - kuten olen maininnut, nykytaide useimmiten jättää minut kylmäksi - mutta sitten päätin itsekseni että vilkaistaanpa nyt tuokin, samaan hintaan kun saa.
Toteutustapana oli heijastaa kuvia seinillä olevien taideteosten päälle sekä vierille, siten luoden uusia, kerroksellisia kokonaisuuksia joita äänitaustat täydensivät. Shamaanimainen hahmo liukumassa seinää pitkin nurkan yli, mies kuvaamassa meitä katsojia, tyttö jonka kädet näyttivät pitelevän muotokuvaa hänen kurkkiessaan sen yli; hm, tyypillistä. Eräällä harmaalla seinällä oli vain kaksi muotokuvaa 1700-1800-luvulta, klassista realismia: keski-ikäinen musta mies sekä jo vanhuutta lähestyvä parrakas eurooppalainen paljasrintaisina, kovin vaikuttavia tutkielmia molemmat. Kävin lähempänä katselemassa niitä, sitten siirryin taaemmas ottamaan selvää mitä niitten päälle projisoitiin. Kaksi nuorukaista, toinen musta, toinen valkoinen, kieppuivat yläruumiit paljaina hitaasti toistensa ympäri, käsi kädessä. Hahmoista ikäänkuin irtosi varjonsa joka muodosti avoimen tilan jossa tuo kehollinen heijastuma liikkui. Taidokas toteutus. Ainahan mielelläni miehiä katselen, ja jäin sijoilleni sillä halusin myös nähdä minkälainen oli liikesarjan koko sykli, se tuntui kestävän aika pitkään. Alku, päättelin: liike oli miltei huomaamaton mutta tiesin jo suurinpiirtein kuinka se jatkuisi. Äänimaisema taustalla oli ollut huokailua, lapsen katkonaista puhetta ja eletronista tuulta, nyt se muuttui yhtäkkiä, synkronoitui noiden kahden nuorukaisen tanssiin: hauras naisen ääni alkoi laulaa kaipuusta, rakkaudesta. Teos hahmottui äkisti aivan uudenlaiseksi, odotukseni palkittiin ylitsevuotavasti. Liike ja liikkumattomat kuvat sekä laulu muodostivat yhtenäisen monikerroksisen kokonaisuuden, aika- ja tunnetasoissaan hämmentävän puhtaan miesrakkauden ylistyksen. Nuo tanssijat jotka eivät koskaan katsoneet toisiaan silmiin eivätkä koskaan päästäneet irti partnerinsa kädestä, muotokuvien vanhemmat miehet, samaten toisiinsa nyt liitetyiksi tulleet, toistensa heijastukset ajassa ja tuo pakahduttavan kaunis hiljainen laulu tulkitsivat rakkauden kauneutta ja vaikeutta, kaipuun ja lemmen yhteenivoutumista tavalla jota en ennen ollut kokenut muualla kuin unissa tai haaveissa. Kyyneleet valuen seisoin elämysvirrassaan, avoimeksi yllätetynä, niin suloisen kipeästi kosketettuna kuin olisin elänyt ensirakkauden vuosikymmenten takaa. An interior wounded with sudden joy...
Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmot ja tila jossa he tanssivat sulautuivat yhdeksi, laulaja vaikeni, seinällä kaksi muotokuvaa, elektroninen tuuli alkoi humista. Vielä portaikossa pyyhin kyyneleitäni, koetin saada edes kasvoni suht asiallisiksi, järkkynyt sisäinen maailmani oli mitä oli ja sai ollakin. Säteilevän rakkauden kosketuksen kirkastamana astuin hämärtyvään iltapäivään Bulevardille, pitkään vain kuljin jonnekinpäin, yritin etäistä kotia kohti, korvissani tuo kertosäe toistamassa totuuttaan kuin valaa vannoen: "...ei ole päivää eikä yötä / jolloin en rinnallais olisi..." Mikä jalokivi, mikä lahja! Oi iloa, kokea ja ymmärtää jotain uutta ilmaisukeinoa!
Kyllä, mediataide saattaa parhaimmillaan olla aitoa, olla Taidetta. Kiitos sinulle, tekijä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti