maanantai 20. toukokuuta 2013

Meetings with Remarkable Men 1

Kuuma alkukesän iltapäivä jokunen vuosikymmen sitten, ja minulla loma. 
Kuinka ollakaan, sain päähäni lähteä ulkoilemaan luontoon, tietylle 
alueelle tietty, nähdäkseni josko jotain kiintoisaa sattuisi kohdalle. 

  Vaeltelin pitkin poikin ja silmäilin muita samalla asialla 
harhailevia, muttei oikein mitään molemminpuoleista tuntunut löytyvän. 
Istuksin tovin kalliolla ja lähdin takaisin polkua kohti, kun pitkä 
nuorehko mies astui päättäväisesti  eteeni.

Tyyppi oli yksi komeimmista koskaan näkemistäni miehistä; ”…his face 
had the desperate beauty of El Greco’s martyrs’ kneecaps” (Genet). 
Pitkä, hoikka, tummatukkainen, iho alabasterinvalkoinen, selkeät 
säännölliset piirteet, aistilliset huulet ja silmät kuin kaksi 
pistoolinpiippua.  Hänestä säteili vaivoin hillittyä räjähdysaltista 
voimaa kuin maahan pudonneesta korkeajännitejohdosta. Seisten miltei 
kiinni minussa hän jutteli matalalla äänellään nopeasti ja 
intensiivisesti, teki ylen ystävällisesti tuttavuutta. Hälytyskellot 
soivat päässäni, olin jokseenkin takuuvarmasti tekemisissä tappajan 
kanssa – mutta komean sellaisen, eikä yhtään  uhkaavanoloisen, 
kaltaisensa  vain, vähän kuin tiikeri olisi metsässä osunut kohdalle 
ja kaivannutkin silittelyä. Liikahdin sen verran että kaverin kasvot 
joutuivat varjoon: pupillit reagoivat normaalisti, tyyppi ei siis 
ollut huumeissa, jostain muusta oli asenteessaan kyse.  Rentouduin 
enemmän.

Tasoliukuma tapahtui miltei huomaamattani: kaverin voimapiiri otti 
minut sisäänsä, maailmassa ei ollut muuta todellista kuin me kaksi ja 
maailmanlopun valossa hehkuvat puut ja kalliot. Kookas käsi tarttui 
olkaani yhdistäen virtapiirin lopullisesti, ja nuo kasvot kumartuivat 
puoleeni: ”Pelkäätsä mua?” Syvälle noihin pedon silmiin katsoen 
vastasin totuudenmukaisesti: ”En.” Ehkä hymyilin, en tiedä. Hän 
ainakin hymyili: ”Hyvä! Kato mä voin olla tosi paha mies, mut sulle mä 
tahdon olla tosi hyvä…”.  Taisin huokaista kiitoksen.

Nopeasti ja päättävästi hän johdatti minut syrjään, pienelle 
aukeamalle tiheässä pensastossa ja avasi punervan paitansa. Paljastuva 
vartalo oli yhtä täydellinen kuin kasvonsa, tiukan lihaksikas, 
kiinteä, kalpea; rinnan paaden kaaria tähdittivät laajat tummat 
nännit, navasta virtasi kapea karvavana alaspäin. Kevyt painallus 
hartiassani sai minut polvistumaan mutta sen olisin tehnyt muutenkin 
maskuliinisen komeutensa edessä, kuin ilmestyksen maahan iskemänä. 
Rivakasti hän aukaisi farkkujensa etumustan, työnsi ne alas reisiensä 
pylväitä, kahareisin edessäni kuin Atlas, Rhodoksen kolossi. Tuuhean 
mustan maton keskestä kurkottava kookas kalu oli puhdaslinjainen, 
hieman ylöspäin kaareva ja seisokissa jo, yksi ainut sininen suoni 
korosti sen sileää valkeutta. Komeuden yllä kaartui aavistuksen verran 
horjuvin tikkukirjaimin vatsanahkaan tikattu teksti: vain sinulle 
rakas. Joopa, sen tiesin missä moisia tehtiin, ja missä mies oli ollut, 
jos jotain sellaista olisin epäillyt niin varmistus oli saatu.

Tuijotin näkyä hetken, ahmin sitä silmilläni, sitten katsoin ylös 
noihin pistoolinpiippuihin, pyysin sanattomasti lupaa tehdä mitä 
molemmat halusimme. Hänen hymynsä syveni, silmiin syttyi lämpö. Hän 
antoi minun, meidän, odottaa lyhyen nautinnollisen hetken, nyökkäsi 
sitten hyväksyntänsä.  Tartuin käsilläni lanteisiinsa kuin suureen 
lämpimään maljaan ja join yhteistä nautintoa hitain täysin siemauksin, 
tein sydämeni ja haluni pohjasta kaiken mitä ikinä pystyin ja osasin, 
kai jotain uuttakin keksin vielä siinä. Taivaat avasivat meille 
pyörremyrskyn silmän, raivokkaan tyyneyden asuinsijan…

Kun se oli ohi, hän nosti minut kainaloista seisomaan kuin 
pikkulapsen. Hyvä niin; vapisin kauttaaltaan, tuskin olisin omin 
voimin päässyt ylös. Pitkät, ilmeikkäät sormet napittivat farkut ja 
paidan, häkellyttävän hetkisen hipaisivat karheilla päillään poskeani. 
”Nää jutut on mulle aika uus asia, ja mä oon aika äkkipikanen mies, et 
jos näät mut joskus taas täällä ni älä tuu puhumaan, oota et mä tuun 
jutteleen sulle, ok? Ettei käy vahinkoo..”  Nyökkäsin, hän hymyili 
edelleen, sitten käännähti kannoillaan ja talutti minut polulle, 
tönäisi lempeästi olkapäätäni ja lähti kävelemään pois, taakseen 
katsomatta. Siinä seisoin ja tuijotin jälkeensä, täysin vailla 
ajatuksia katsoin tuon pitkän vartalon notkeaa askellusta poispäin 
pitkin valon kultaamaa metsäkujaa. Jotain naksahti sisälläni, jotain 
murtui: säntäsin juoksemaan peräänsä. Soran rahina jakojeni alla: mies 
käännähti ääneti, nopeasti, taas olin kasvokkain tiikerin kanssa. 
”Jätkä hei, pidä…pidä itsestäs huolta, pidä hyvä mies itestäs oikein 
hyvää huolta”, huohotin. Aika pysähtyi hetkeksi, kasvoillaan oli 
tutkimaton ilme. Sitten nuo kookkaat kädet tarttuivat hartioihini, ja 
varovasti, höyhenenkevyesti hän suuteli otsaani, vavahtaen kuin olisi 
painanut huulensa hehkuvaan hiileen. ”Noin”, hän huokasi tuskin 
kuuluvasti, minua pitkään ja vakavasti katsoen, sitten kääntyi yhtä 
äkisti kuin äskenkin ja oli hetkessä poissa.

Seisoin kauan paikallani ja vain hengitin hitaasti, syvään, maailman 
asettuessa hiljalleen ennalleen ympärilleni. Häikäistyneenä lähdin 
kulkemaan jonnekin, poispäin, tovin päästä löysin itseni Töölönlahden 
rannalta. Menin niemekkeen äärimäiseen kärkeen, katselin merta, sen 
laineita, Linnunlaulun puita ja taloja niiden siimeksessä, kaiken yllä 
kesän kulta. Yksinäinen tiira lensi ohi, koukkasi alas viiltäen veden 
harmaanvihreän silkin kalvoon ohuen vanan ja sitten lensi pois kantaen 
nokassaan jotain säkenöivää sätkivää. Tuijotin sen jälkeen, taivas 
tyhjeni, ja äkkiä tiesin ehdottomalla, lempeällä varmuudella etten 
koskaan elämässäni enää kohtaisi Petoa, valtiastani.