My only friend, the end

Tähän on nyt siis vihdoin tultu: it ends here, my friends; "his slow sad childlike labor on the plain called Dog Solitude, erecting anew the forms of pain and memory" (W.Gibson). Tuskan ja muistojen hahmot, aivan, mutta myös ilon ja kauneuden, sekä rakkauden.

Joku joskus kysyi minulta mitä se rakkaus oikein on, onko sitä olemassakaan. Asiallinen kysymys, yhtä selkeä kuin absurdikin: mitä viisaus on, tai kauneus, ovatko ne olemassakaan? Kyllä ja ei; onhan tuo abstrakti yleiskäsite jotain aivan muuta kuin se jokaiselle yksilöllinen, sama mutta erilainen tunnekokemus joka voi nostaa kyyneleet silmiin ja saattaa suistaa elämän uusille raiteille tai raiteiltaan. Ja jos filosofiselle puolelle mennään, muistuttaisin klassikko"dilemmasta": jos autiometsän keskellä kaatuu puu, eikä kukaan ole sitä havainnoimassa, kuuluuko kaatumisen ääni? Hm, alan harhautua aiheesta.

"I sing of the body electric, of comradely love" (W.Whitman). Niinpä minäkin teen, mutta laulan ylistystä myös veljelliselle halulle, silkalle himolle lajitoveria kohtaan, ja koko ikiaikaisen  homomaskuliinisuuden tunneskaalalle sen päästä päähän, kaikkine ilmaisumuotoineen: "...and of course you're a bore / but in that you're not charmless: / for a bore is a straight line / that finds a wealth in division / and some kinds of love / can be mistaken for vision..." (L. Reed). Siispä:

Loppuaan kohti kääntyvän kesän lämmin iltahämärä. Vastaantulijoitten kaistalla kaahannut rattijuoppo on pidätetty viime hetkellä, henkilövahingoilta on vältytty. Mahdollisen tragedian näyttämö on tyhjä, vain viimeiset kaksi paikallejäänyttä väkivallan virkamiestä käärivät piikkimattoa ja paiskaavat sen poliisiauton takakonttiin. Miehistä nuorempi, vasta kolmatta kuukautta työssään, istuu vavisten auton kynnykselle. Vanhempi konstaapeli vilkaisee häntä ja asettuu viereensä. "Siinä ois voinu käydä tosi pahasti..." "Muttei käynyt. Se on nyt sellissä." "Mut ois voinu...ois..." "Hys nyt, Pena. Hys..." Ruskeat silmät katsovat vettyviä sinisiä. Kookas käsi ottaa työkaverilta pois lippalakin, pyyhkäisee silmänalusia ja sitten painaa kollegan univormun peittämää rintaansa vasten ja pitelee siinä kunnes itkut on itketty, silittelee hiljaksiin päälaen sänkeä. "Noin. Kaikki hyvin nyt?" Pieni nyökkäys ja niiskaisu. Kevyt suukko otsalleen ja huulilleen, vastauksena syvä huokaus ja hymy. "Viedääs auto talliin, katotaan tartteeko raporttiin jotain. Sit kotiin ja saunaan. Kaljaakin taitaa olla jääkaapissa, kelpaa varmana meille kummallekki." Nuorempi jaksaa jo naurahtaa, miehet napauttavat rystysiään yhteen ja lähtevät. Alkuyön hiljaisuus syvenee kunnes äkisti joku lintu alkaa laulaa.

Jylisevää tuhoa oli kestänyt vain vuorokauden, hiljaisuutta ties montako päivää, viisi ainakin: syötävä oli loppunut aikaa sitten, vesiannoksia vielä muutama jäljellä. Kaikki linkit olivat katkenneet jo varhain, mistään ei vastattu. Pakko oli ollut nousta pinnalle, ellei halunnut nääntyä  käytävään. Riski kenties kannatti, kenties ei, mutta pakko mikä pakko. Jos onnestaisi, ehkä ei ehtisi tuntea paljoa kun saisi osuman, ehkä kuolisi heti. Kehon vimma elää oli saanut hänet asettamaan siemen- , olento- ja datapankkien aikalukot maksimiinsa, niitä ei avattaisi sisältöä tuhoamatta sataankahteentoista vuoteen. Velvollisuuden rippeet täytetty, ei muutakaan tehtävissä paitsi koettaa jäädä henkiin. Siksipä hän tyhjensi jäännösvirran avulla muististaan niin paljon kuin voi; kaikki ei lähtenyt mutta suuri osa sentään: puistot vesiurkuineen ja tanssiesityksineen, korkeuteen kurkottavat tornit jotka heijastelivat taivaan pilviä ja kuita, kaikki se muukin, niin paljon kauneutta ja rauhaa kadotettu ikuisesti, ei sitä kestänyt ajatella jos aikoi vielä elää. Valtava kaupunki oli lähes täysin murskana, raunoista nousi vielä paikoin savua ja heikkoja energiapurkauksia.Hän siristeli silmiään myrkyllisen taivaan häilyvässä valossa, lähti kulkemaan umpimähkään mihin jalat veivät. Ajokinjäänteen varjossa istuva sotilas oli huomannut hänet ensin, muttei sanonut tai tehnyt mitään, jyysti vain ravinnepuikkoa vahvoilla hampaillaan ja tarkkaili tulijaa. Vasemman silmän kennosto kertoi toisen aseettomaksi. Entinen elonvartija pysähtyi. Nälkä ja pelko repivät mieltään. Iskua ei tullut, vain pari mikrobottia kieppui siristen ympärillään, dataa välittäen. Hän otti aran askeleen eteenpäin. "Alabras", ärähti sotilas. Mies pysähtyi, kunnes tajusi komennon olleen boteille: ne väistyivät etäämmälle, pistimet liukuivat takaisin piiloon. Ruokaa, sillä oli ruokaa. Ääneti hän ojensi vasemman kätensä, avoinna, kallisarvoinen vesipanos kiilteli sillä, viittasi oikella kysyvästi suuhunsa; vaihdatko? Sotilas tuijotti hetken, sitten nyökkäsi, viittoi lähestymään. Reisitaskusta kaivettu toinen ravinnepuikko oli vastustamaton houkutin. Kunpa saisin syödä ensin, ehkä se ei tapahdu heti, kunpa en ehtisi tuntea sitä, hän aneli mielessään. Kolme askelta vei perille. Elonvartija polvistui, molemmat kädet ojennettuina. Sotilas antoi puikon toiseen, toisen painoi kiinni, karheat lämpimät sormet sulkivat kämmenen veden ympärille, sitten taputtivat vyösäiliötä: vettä hänellä oli omasta takaa. He järsivät ravinteet ääneti, istuva ja polvistunut. Elonvartija - entinen elonvartija - katsoi miestä, kovia ahavoituneta sänkisiä kasvoja, kennotettua silmää, otsan tatuointeja. Entä nyt? Sotilas heilautti kättään laajassa kaaressa, kohautti olkapäitään ja sanoi jotain. Sitten sormeili rintahaarniskaansa, se särisi kunnes tulkkausohjelma osui kohdalleen. "En minä tätä halunnut. Kaikki pirstana." Elonvartija nyökkäsi, uskalsi puhua. "En minäkään. Ei kai oikeasti kukaan. Pahasti kävi." Hiljaisuus. Se oli antanut ruokaa, ei pyytänyt itse mitään, ei tappanut ainakaan vielä. Hän teki minkä saattoi, sen ainoan: nousi seisomaan polviensa varaan, tarttui toisen käsiin ja suuteli niitä, sitten polvia, asetti  kädet kaulalleen, peukalot huolella kurkunpäälleen - lujien sormien yksi puristus tekisi selvää - ja katsoi noihin silmiin, sanoen: "Valtias". Käännös oli varmaan epätarkka, vivahteeton, mutta ele ymmärrettävä. Sotilas ravisti päätään, otti kädet omiinsa. Kennotettu silmä oli ilmeetön, mutta oikea, agaatinruskea kostui kyynelistä. "Ei. Ei! Veli, voi veljeni!" Äkisti he syöksähtivät sylikkäin, romahtivat soraan riippuen toisissaan kuin hukkuvat, huohottaen kasvoista kasvoihin. Rohtuneet huulet maistuivat tomulta, vereltä ja ravinnepuikolta. Viimein sotilas kompuroi ylös, toista kannatellen, edemmäs viittoen; "Suoja tuolla. Yksin me. Yösuoja." Muudan torni näytti olevan osittain pystyssä, jokin suojaisa paikka saattaisi todella löytyä. Toisiaan tukien he hoippuroivat sitä kohti, mikrobotit leijuen milloin vierellään, milloin edellään. Kujalla, pimenevissä  raunioissa sotilas tarttui jälleen elonvartijan käteen, suuteli sitä, sanoi "Veli, velikulta" ja käänsi tulkkausohjelman pois päältä, toisti viestinsä. Tämä kuunteli tarkoin, toisti sanat haparoiden mutta selkeästi.  "Zrchaa, adimzrchaa" hän myönsi ja suuteli samaten miehen kouraa. Yhdessä, käsikkäin he lähtivät kohti kyseenalaista tulevaisuuttaan, mikrobottien vartioidessa kulkuaan sairaasti välähtelevän taivaan alla.

Monta peräkkäistä yötä sama uni: suden ulvonta kaukaa, sitten mies kulkemassa kohti, uros salskea ja notkea, tulessa teroitettua keihästä kantaen, vaalea pauloitettu tukka vasemmalle olalle koottuna, hymyillen hänelle.  Pianaikaa poika ei enää kestänyt, ei muuta osannut kuin rantakalliolla kyykkiä ja itään tuijottaa, odottaa. Kodassa kävi häthätää syömässä autioin silmin, sitten taas paikalleen palasi. "Antakaa sen olla", murahti Vanha neuvoa kysyttäessä. "Ei se tiedä mitä tekee, tekee vaan sen minkä täytyy ja täytyyhän sen. Tulee se sieltä, tulee ne." Niinpä: kolmantena päivänä näki jo kaukaa rannalla tulijan. Sama unen mies, pitkä ja vankka, askeleet kuin nuoren hirven, keihäs kädessä, tukka olalla vasemmalla, hymy kuin auringon kilon leikki aallokossa. Poika kavahti seisaalleen. Vieras lähestyi, jäi seisomaan eteensä, keihästään heristi. "Kappas toista. Etkös yhtiä pelänne?" Toinen pudisti päätään, jo hymyili hänkin. "En. Miksi pitäisi? Ennaltahan sinut näin, etiäisenä jo tunsin. Kelpo olet, minulle." Naurahtivat molemmat. Keihäs maahan jäi, olalle laskeusi lämmin käsi. "Nimesi?" "Kiiskiksi sanovat." "Niinkö? Kiiski saatoit pentuna olla, vilkas välkky kaislikossa. Vaan jo melkein miesi olet, et pikkukiiski laisinkana." "Enkö?" "Et. Minä sinut nimeän: Penu olet, minulle ja muille. Tosinimesi on Lauhaluonto." Poika vakavoitui. "Tosinimen annoit, mieheksi minut nimesit! Kuka olet?" "Hukka. Hukka olen, tosinimeltä Syvämahti." Poika vavahti, polvilleen putosi, Hukka viereensä kyykistyi. "Tosinimet lausuit, omaksesi otit", mutisi Penu. Hukka nyökkäsi. "Näin tein." Hän kurotti kätensä, vei ne miekkosen lannetaljan alle, otti kalut kämmeniinsä. Arkaillen Penu teki saman, ensi kertaa piteli aikamiehen miehuutta kuin omaansa, uroonjuurensa samaten toisen lämpimissä käsissä pesien. Voimansa pyörteilivät yhteen kuin virrassa vedet. "Hiaa!" hän huusi tietämättä itkeäkö vai nauraa, nousi nuolemaan parrakkaita huulia, lämmintä kieltä. "Tule, Hukka! Mennään, kerrotaan väelle jotta noutajani tuli, tieni minulle avasi!" "Näin, Penu, näin! Tehdään se, tietävät että suostuit Hukan tietä kulkevaksi." "Halulla suostuin, halulla auliilla! Parina kuljemme salot ja mannut." Sen tekivät, ilon tuottivat kahdelle heimolle, Panun läheiselle, Hukan kauimmaiselle. Tutuiksi ja tueksi toisillensa tulivat kumpaisetkin väet. Ja ensimmäisen yhteisen ilonyönsä pari muisti kautta kaikkien päiviensä: miten lämmin, miten mainio saattoikaan uroo urokselle olla! Hyvälle tuntui mies, kovalle ja kuumankarvaiselle, hyvälle tuoksui: pihkalle, tuoreelle hielle, savulle, virtsalla ja aivomassalla parkitulle nahalle, siemenvuodolle - miehen oma lemu, turvaisa ja tuttu. Auvoisa siihen oli nukahtaa, syli syliä vasten.

Sillä näinhän on: kautta aikain, kautta paikkain me miehet kohtaamme, kaltaisemme tunnistamme ja arvostamme, toisissamme itsemme. Miesten tie on meidän tiemme. Milloin helppo kulkea, milloin hankala, mutta niin ovat kaikki tiet. Meidän tiemme on tämä, ja niin on hyvä, se.

Mutta kuka minä olen, joka sinulle tätä selitän? No mies minäkin, yksi monista, monena yksi. Tietoisuuden ja muutoksen virrasta kehollistunut kooste, järkkyneitten tähtien valossa tanssiva vapaa voima, kokemusydin, joku joka heitti tämän eksentrisen dokumentin verkkoon joskus löydettäväksi kun oikea hetki koittaa, joku mies aivankuin sinäkin:

- villiintynyt niitty vaihtuu kuin huomaamatta puutarhaksi, sen kukkaistutuksiksi ja huolella leikatuiksi pensaiksi jotka reunustavat haravoituja sorakäytäviä, taloon johtavia. Ilma on lämmin ja kostea äskeisen sateen jäljiltä, lintujen ääniä ja tuoksuja täynnä. Hiekka rahisee jalkojesi alla. Pääsisäänkäynti taloon, kartanoon, linnaan on klassisen symmetrinen, kaikki johtaa ovelle kuin apuviivat perspektiivin katoamispisteeseen. Kolme laakeaa kiviaskelmaa ovat keskeltä kuluneet, messinkinen kahva lämmin kämmentäsi vasten. Käytävä on korkea, pitkänomainen, parketti toistaa vaimeasti askeleitasi. Toinen ovi, ja olet huoneessa. Sekin on korkea, laaja ja valkea, miltei tyhjä. Kaksi suurta ikkunaa on avoinna puutarhaan; valo, lintujen laulu, syreenien, vehmaan ruohon sekä paatsamien tuoksut  tulvivat niistä sisään. Ikkunoiden välissä, melkein seinää vasten on suuri vaaleapuinen pöytä. Sen keskellä on lukutelineessä mustakantinen avattu kirja. Astut pöydän ääreen, nojaat kummatkin kätesi sen sileään pintaan. Kirjan sivujen paperi on kellastunutta, reunoiltaan jo ruskeaksi ikääntynyttä, mutta teksti piirtyy esiin syvänmustana, selkeänä:

"SINUNKO KÄTESI SIROTTELI TÄHTIPÖLYÄ KIRJOITUKSILLENI

Pilvi on käärinyt sateensa ja vienyt sen pois,
sarastus on vetänyt koilliseen hopeajuovan.

Tähti, jota ei ehkä ole, on syttynyt vaalealle pohjalle,
myöhästynyt uutinen hämärtää mieleni kysymyksillä.

Luetko sinä nämä säkeet, sitten kun minua ei enää ole?
Kuulitko äskeisen sateen? Näetkö aamun juovan? Näetkö tähden jota ei ole?"

Suoristat selkäsi, kämmenesi irtoavat pöytälevyltä, eivät tunne sitä enää, eivät tunne. Ikkunat ovat auki puutarhaan joka on täysin vaiti. Vain valoa virtaa yhäti, se yhäti enenee, valo. Kaikki vaipuu siihen, liudentuu, avautuu ja suostuu  valona   valoon