Katsastetaanpa eräitä menneisyyden julkaisuja, uranuurtavia, alallaan ratkaisevan tärkeitä. Osasta olen maininnut jotain, mutta laajennetaan, koetetaan katsoa kokonaisuutta ikäänkuin ylhäältäpäin, hahmottaa metatasolta:
Drummer, ja myöhemmin muut amerikkalaiset lehdet, varsinkin Bear ja Daddy (nuo viimeksimainitut eivät olleet varsinaisia nahkajulkaisuja, mutta silti...) - hmm. Niiden ja Mr. S/m + Toyn välillä vainusin jonkin ratkaisevan eron, mutta minkä? Pitkään harkittuani päädyin hieman epämääräiseen määrittelyyn: ambienssin. Tarkentakaamme: Mr.S/m avasi sivuillaan tietynlaisen eksistentiaalisen kuplan, täysin ilmatiivisti fokusoituneen sellaisen, äärimmäisen yksityiseen, silkan seksuaalisuuden tilaan. Pääsy vain asianosaisilla, muuta maailmaa ei olemassakaan.Ja niinhän se myöskin on; "...frozen in the blue flash of orgasm". (W. Burroughs). Drummer puolestaan astui reippaasti kohti ulkomaailmaa(kin), nahkarotsi levällään, buutsit säihkyen kilpaa leveän hymyn kanssa. Miksikö? Koska kaltaiset kaipaavat kaltaisiaan, ensisijassa: missä muualla olisi "beef on the hoof" niin helposti napattavissa kuin kadulla, puistossa, baareissa? Mutta myöskin siksi, että aika alkoi olla toinen, asenteet muuttua ja olla muutettavissa.
Drummer oli alunperin Los Angelesiläinen julkaisu, mutta jatkuvan poliisihäirinnän takia siirtyi San Franciscoon, jossa uudeksi päätoimittajaksi tuli Jack Fritscher. Valinta osoittautui hyvin onnistuneeksi: Drummerista muodostui aikansa tärkein nahkaskenen (ja osin gayskenenkin) lehti, yllättävän kulttuuripainotteinen sellainen: Robert Mapplethorpe, Bill Ward, Fred Halstead, Tom of Finland, Larry Townsend, Rex, Phil Andros - siinä muutama lehden johtavista tähtiartisteista. Varsin vaikuttava lista. Oman lisävoimansa asioille antoi aito friscolainen rento ja utelias, iloisen kokeilunhaluinen asenne, joka valloitti lukijakuntansa välittömästi niin USA:ssa kuin kansainvälisestikin. Oikeat asiat oikeaan aikaan oikeassa paikassa; taattu menestyskonsepti, mutta äärimmäisen vaikea toteuttaa.
Olennaisin noista oikeista asioista oli tietty asenne: nahka/S/m "elämäntyylinä", ei kaappiperversiona, ja ennenkaikkea: Miehekkyys, Miehisyys ihanteena, luontevana ja iloisena peruskivenä miestenkeskiselle yhdessäololle, seksille, rakkaudellekin. Drummer oli ensimmäinen tietoisesti maskulinistinen julkaisu. Friscomacho ei ollut kovuuttaan uhoava latinotyyppinen härkä (vaikka heillekin toki tilaa ja haluajia löytyi), vaan lämmin, tunteitaan ja himojaan arastelematon Tosimies, joka oli niin varma miehisyydestään, että uskalsi olla avoimesti mitä oli, tuli mitä tuli, milloin, missä ja keneltä sitten tulikin. Frendin isobroidi, koutsi, kunnon kaveri collegesta, armeijasta tai poliisikoulusta - tuttu, arvossapidetty ja läheinen tyyppi kaikille. Sillä erotuksella vain, että tällä koutsilla oli myös joukkueen kookkain ja kovin seisokki, jota ei häpeilty lainkaan, sai katsoa ja koskettaakin ihan mielellään. Tästä maaperästä kasvoivat niin karhut kuin Daddytkin, ja vallan luonnostaan.
Nykyään saattaa olla vaikea hahmottaa, kuinka radikaalista paradigman muutoksesta tuossa oli kyse. Aiempi yleiskäsitys homoista oli ollut "taiteellinen tyyppi"; hoikka karvaton nuorukainen tai paremmin kirjojen kuin futiksen parissa viihtyvä hontelo älykkö. Toki näitä meissä on, ihan aidosti ja kaikella ystävyydellä, mutta moinen ainoaksi koettu (ja osin pakon edessä sisäistettykin käyttäytymismalli) jätti ison osan jengistä ulkopuolelle ja osattomaksi, ellei halunnut ryhtyä hustleriksi (joka oli yhtä rajoittunut mallitus, toiselta laidalta vaan). Vaan shazam: äkkiä megahauikset ovatkin enemmän kuin ok, rekkakuski on ykskaks ihailtu ammattilainen (ja sivutoiminen pornotähti), mies saa olla juuri niin karvainen, partainen ja rosoisenlämpimästi äijämäinen kuin ikinä osaa olla, ja totisesti kelpaa niin baaritiskillä kuin muillakin markkinoilla. Kollektiivinen, hiukka epäuskoinen mutta syvä ja aito helpotuksen huokaus kaikui länsirannikolta itäreunalle: hey dude, I'm ok, you're ok, yeah we're all great, let's fuck ourselves silly! (Muistakaa, tämä oli vapautumisen aikaa kauan ennen terveyskriisiä). Mr Drummer & Mr Leather -kisat alkoivat paikallisina baarivetonauloina, mutta pian muuttuivat ylikansallisiksi tapahtumiksi. Maailma ei totisesti enää ollut sama kuin ennen. Ja koska Yhdysvallat oli kyseessä, myöskin "commercial potential" havaittiin ja hyödynnettiin to the max. Eikä se ollutkaan vähäinen.
Jack Fritscher on merkittävä kulttuurivaikuttaja ja -dokumentoija (tsekatkaa Wikipediasta kirjallinen tuotantonsa ja vaatikaa edes osaa julkisiin kirjastoihimme - Palm Drive Videon tuotteet tosin lienevät vieläkin liian superpornoa niihin, eivätkä sitäpaitsi edes saatavilla DVDformaatissa, että se siitä). Etenkin novellikokoelma Corporal in Charge of Taking Care of Captain O'Malley on helmi, joka on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, ja Some Dance to Remember on historiasta kiinnostuneille varsin avartava avainromaani, kuten Mapplethorpe-elämäkertansakin (herrat olivat pariskunta sangen pitkään). Kuvakirjoista pitäville taas Jack Fritscher's American Men on varsinaista silmäkarkkia maskulinismin alueelta. Mutta mutta, jotain tapahtui: Drummer-muistelmansa on ikävä kyllä miltei lukukelvoton ja oudon hysteerissävyinen (steroideja?) oman hännän nostatus; 46 kerran Some Dance to Remember -mainostuksen jälkeen lakkasin laskemasta niitä. Sääli: aihe on hyvin kiinnostava ja tärkeä historiamme osuus. No, onpahan haastetta jollekin tutkijalle, kahlata se materiaali läpi ja suorittaa uudelleenkoostaminen. Aihetta olisi, syystä jos toisestakin; Drummer oli ensimmäinen julkaisu, jossa käsite Bear esiintyi nykymerkityksessään, ja erikoisnumeronsa Drummer Daddies - ah, siinäpä vieläkin sydäntäni ja vähän muitakin paikkoja lämmittävä tunnelmallinen ihmissuhdetarinakooste. Identitycrisis - what crisis, sonny? Let Daddy take care of that, too, boy! Jeps, eheytyä voi ihan aidostikin, kiitos vain kaikille osallisille kuin myös osallistujille.
Kaikkihan on muutoksessa, aina, niin aika kuin asiatkin. Drummer liudentui, ylikaupallistui, ja alun vahva kantava voima vaan hälveni. Sama tapahtui niin Bear kuin Daddy the Magazinen kanssa (Daddyn tosin perustajansa the Roguen valitettavan liian varhaisen poismenon johdosta; kyseinen lehti kuitenkin ylsi uuteen kukoistukseen vielä joksikin aikaa pikku haparoinnin jälkeen). Useinhan perustajana on henkilö jonka omakohtaisen intohimon ja aiheeseen syventymisen kautta alkaneeseen toimintaan kanavoituu jotain yleisemminkin ajalle ominaista, vimmaa asioiden muuttamiseen, uusien mahdollisuuksien tai jo olemassaolevien kokemistapojen julkistamiseen. Kun homma sitten on hoidettu, niin tehty on työ, ei kiitoksen saamisen tai maineen vuoksi vaan siksi että se täytyi tehdä. Muut jatkavat miten parhaaksi katsovat tai pystyvät. Mutta älkäämme unohtako noita edeltäkävijöitä. Muistetaan ilolla ja kiitollisuudella kaikkia heitä jotka antoivat aikanaan vaativan ja riskialttiinkin panoksensa yhteiseen kokemuskenttäämme, ja auttoivat tämän monenkirjavan miestenkeskeisen yhdessäolon ja rakkauden maailman muotoutumisen nykyisen kaltaisekseen. Vapautemme rakastaa ja rakastella toisiamme ei ole itsestäänselvyys. Jätkät, pidetään sen puolta, huolehditaan siitä ja toisistamme ihan joka päivä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti