(Tämä kuuluisi tuonne varhaisempien muisteloitten joukkoon,mutta unohtui sieltä. Siispä tässä, olkaa hyvä. Tapahtuma-aika: 1971-1972.)
Harpoin pikaisesti kadulle, en sentään paiskannut ovea kiinni takanani vaikka mieli teki. Tunsin itseni huijatuksi, ja sitä olinkin. Lupaavasti alkanut ilta oli heittänyt pahan kerran sivuraiteelle.
Tuona loppukesän myöhäisiltana olin ollut päivystämässä Vanhan edessä ja siirtynyt siitä Perunatorille - siihen aikaan harrastin vain ulkopaikkoja; ikäni, rahavarani ja eräät muutkin tekijät eivät mahdollistaneet rafloissa roikkumista - joka oli kiitettävän täynnä kaikenlaista väkeä. Äkisti muudan keski-ikäinen mies askelsi määrätietoisesti luokseni, nosti silmieni eteen sarjakuvalehden jonka kannessa Mustanaamio syöksyi liekkien keskeltä suoraan katsojaa kohti, ja kertoi: "Kato, tässä on mun uusi poikaystävä! Upee vai mitä?" Ilahduttava aloitus, se varmaan näkyi naamastanikin, koska herra jatkoi: "Lähdetsä meille?" Joo, tottakai, mikäs tossa, ihan mielellään. Seuralaiseni nappasi taksin lennosta (varakkaampaa väkeä, siitä jokunen lisäpinna), ja niin meitä vietiin.
Takapenkillä katselin yön ritariani hieman tarkemmin. Hoikka, eleettömän komea, musta täysparta, lyhyt tumma poninhäntä (miehellä! tosi radikaalia silloin), todennäköisesti hyvin karvainen, kaikinpuolin priimaa. Jammi jammi jammi... mutta jotain oudosti tuttua tyypissä oli, vaikkemme takuuvarmasti olleet koskaan kohdanneet. Mietin mitä missä miten, voisiko... ei kai sentään... hitsi, kyllä sittenkin: komistus oli senaikaisen kuvataiteen yksi suurista lupauksista, todellinen nouseva tähti. Sekin vielä! Seksin jälkeinen sänkyjutustelu - jos sitä olisi - saattaisi olla vallan kiintoisaa. Toki hänen statuksensa antoi juttuun pikantin lisäsäväyksen, mutta olin kiinnostunut tyypistä ennenkaikkea miehenä, en ole koskaan ollut mikään starpicker.
Osoite oli Kaivopuistossa. En ollut ensi kertaa tilanteessa jossa pääsin yllättävän ylhäisiin piireihin vain siksi koska olin nuori ja hyvännäköinen enkä puhunut juuri lainkaan, mutta nyt taidettiin olla riman ylimmillä asetuksilla. Nimi postiluukussa oli toinen kuin kavaljeerini, mutta sillehän saattoi olla monta selitystä. Syy valkeni heti: ensimmäinen ikävä yllätys oli se, ettemme olleetkaan kaksin kämpässä, vaan vastaanottokomiteana oli pieni äijänkäppänä joka osoittautui lukaalin todelliseksi omistajaksi. Hän hoiteli meidät sulavasti salin puolelle ja drinkit pöytään. Ikävä kakkosyllätys: ei ehdotusta edes kimppakivasta tms, vaan treffikumppanini huitaisi itseensä lähes täyden grogilasillisen kossua parilla kulauksella sanomatta sanaakaan, kävi lattialle pitkälleen, ja kääräisten kauniin persialaismaton ympärilleen upposi pöydän alle sammuen sinne välittömästi. Silmäilin rullaa sydämistyneenä. Vai että sillälailla...
"Ota toi drinkki pois, mä teen toiset", sirkutti isäntä, jonka kanssa olin siis käytännössä kahden. Hänen omansa oli jo hoidettu. Nyökkäsin, tyhjensin lasini ja herran onnahdellessa täyttämään niitä arvioin tilanteen uudestaan. Olin tullut vedätetyksi, taiteilijankönsikäs olikin ollut vain houkutuslintu, silkka sutenööri. Sapetti vietävästi. No, katsotaan mitä tuleman piti. Olennaisimman osan taisin arvatakin, en ihan suotta ollut katujen kasvatti vaikkakin hyvin nuori sellainen, mutta miten ja mitä muuta loppu olisi, jäisi nähtäväksi. Päässäni tapahtui paradigmanvaihdos, noin nykykielellä sanoen. Vanhaherra palasi juomien kanssa, ihastuneena tulkitsi hymyni täysin väärin, latoi lasit pöytään. Skoolasimme.
En halunnut minkäänlaista seksiä hänen kanssaan, en mistään hinnasta, joten välittömästi luovuin katupojan roolistani ja vastasin keskustelunaloituksiin hanakasti, salailematta kiinnostustani ja jonkinasteista perehtyneisyyttänikin taiteisiin. Herra nielaisi ällistyksensä sujuvasti yhdessä drinkinpuolikkaan kanssa, taisi olla jo hyvissä nousuissa. Ei vaatinut paljoakaan taitoa saada hänet puhumaan itsestään, siitä kas juttua riitti rajattomasti: "...kerran Pariisissa minä löysin sellaisen pienen antiikkiliikkeen jossa myytiin vaan nukkeja ja semmoisia tosi taidokkaita vieteriukkojuttuja, se yksikin joka joi teekupistaan tällälailla, uskomaton laite, ihan saatanallinen..."
Nimi ovessa oli varmistanut sen minkä olin jo arvannut tuon tolkuttoman kokoisen merinäköalallisen lukaalin seinille ripustetuista töistä: olin senaikaisen taideskenen yhden ehdottoman huipun yllätysvieraana, ryypiskelin kansainvälistä mainetta nauttivan taiteilijan kanssa. Muistakaa nuori ikäni; viattomasti olin olettanut että suuri taiteilija olisi automaattisesti myös suuri ihminen. No, suuruutta on monenlaista. Tuijotin tuota päälle kuusikymppistä piloille lelliteltyä pikkupoikaa katkerasti nyrpistelevine suppusuineen ja järkyttävine otsakiharoineen; sirostelevine eleineen ja säröilevine kimityksineen hän oli jokaisen homobaarin klassinen loppuillan kummitus. Mistä tuosta kuivettuneesta bonsainraadosta nousee se haikean kauneuden rikkaus jota taiteensa on täynnä, aprikoin itsekseni. Varmaan taiteensa on kuin vampyyri, se imee kaiken sydämen hänestä ja jäljelle jää vain tuo säälittävä ja kauhistavakin ihmiskuori, päättelin.
Juttua piisasi ja drinkkejä kului, mutta ilta ei lainkaan edennyt isännän tarkoittamaan suuntaan, huolimatta aika karkeista vihjeistä ja epämääräisistä puolilupauksista lahjoitella jokunen pieni taideteos mukavalle ystävälle, joten herra äityi juottamaan minua umpitunneliin, strategiaklassikko sekin. Äkkäsin asian heti ja siiryin jakamaan ison osan tarjoilusta kätevästi vieressäni sijainneen viherkasvin ruukkuun aina kun silmä vältti. Helposti kävikin, sääli vain kasviparkaa mutta parempi sen tuho kuin omani. Arveltuaan päihtymykseni pian saavuttavan suunnitelmansa mukaisen tolkuttomuuden tason, miekkonen halusi esitellä minulle huoneistoaan, ja sitähän riitti. "Mä rakastan tota merinäkymää näin öiseen aikaan, voi vaan kuvitella kun salakuljettajien pirtuveneet on tostakin hiljaa lipuneet ohi..." Totta, näkymä oli vaikuttava, myönsin ja siirryin taas kädenkantamaa kauemmas. Viimein päädyimme makuuhuoneeseen jonka täytti valtava, lähes kokonaan kullattu barokkiajan katosvuode, ehkä kallein ja mauttomin antiikkiesine mitä koskaan olen nähnyt. Siihen minut yritettiin äkkiliikkeellä kaataa, mutta koska en ollut ensinkään niin kännissä kuin luultiin, väistin yllättävän ketterästi. Pahastunut kumppanini koetti vielä tavoitella minua, käyttipä keppinsä koukkupäätäkin apunaan, mutta jalkavammansa takia ei lainkaan pärjännyt minulle nopeudessa. Kiepuimme katosvuoteen ympäri piirileikissä joka olisi saanut Fassbinderin pakahtumaan ihastuksesta.
Viimein taiteilijaparan oli pakko luovuttaa. Puuskuttaen rasituksesta hän purki frustraatiotaan: "Huora sinä olet, pelkkä pikku huora." Ilmoitin hänelle suorin sanoin etten koskaan ollut harrastanut seksiä rahasta vaan silkasta lihan himosta, joten mielestäni huora en ollut. Sensijaan jos olisin mennyt hänen kanssaan sänkyyn niitten hatarien taidelahjoitusvinkkien takia, niin silloin olisin todella ollut huora ja vieläpä tyhmä sellainen, koska oli ilmiselvää että ne jutut olivat pelkkä täky, tyhjää täynnä. Kehoitin herraa vastaisuudessa ohjeistamaan parittajansa paremmin, jotta haaviin tarttuisi joku joka - pienellä tai isommalla maksulla - antaisi toimeksiantajalle sen mitä halusikin, eikä vaan pahaa mieltä kaikille; minulta hän ei saisi edes korvatillikkaa, en senkään vertaa halunnut liata käsiäni. Niine hyvineni poistuin. En paiskannut ovea kiinni takanani vaan suljin sen säällisesti, naapureiden yörauhaa kunnioittaen.
Loppukesän yö oli täynnä lämmintä kosteutta, jossain välissä oli satanut. Kävelin Tehtaankadulle. Jaha, skuru ei kulkenut enää, täytyisi siis ehtiä Erottajalle (tuolloin asuin vielä vanhempieni luona eräässä etälähiössä). Hitto. Painauduin porttikonkiin ja kaivoin taskustani pienen rasian, siellä oli minipiippu ja biitti - "did you know that friends come in boxes?" (Numan). Kiskaisin nopeasti kuutisen raakablossia sisääni, jatkoin matkaa. Keuhkojen pinta-ala on n. 2 400 neliömetriä, koko kehon verimäärästä siellä sijaitsee 9-18 % pikaisella vaihtuvuudella (Wikipedia); piipullisen vaikutus on lähes välitön. Toisenkin sisäänkäynnin syvennys näytti äkisti kutsuvalta, sen siimeksessä imaisin uuden yhtäläisen tujauksen juuri kun ensimmäinen alkoi tehota. Tajunnan muutos väreili mieleni läpi kuin gongia olisi kumautettu: kostea ilma tuoksui ruoholta ja heikosti lahoamiselta kuin hyvää viiniä olisi maistellut, taivas oli syvän samettinen ja lämmin, harvakseltaan ohiajavien autojen renkaat mutisivat asvaltilla arvoituksellisia sanojaan, ystävällinen surrealistissävytteinen vaihtoehtotodellisuus sulki minut tuttuun syleilyynsä. Illan aikaisemmat tapahtumat näyttivät vain vinksahtaneelta komedialta, satumaassa jälleen kerran kaikki hyvin.
Korkeavuorenkadun mäessä vastaani tuli pitkä, roteva mies, muhkeat viikset, tukka vähän hapsottaen, skraga hiukka vinossa valkean paidan päällä, poplarin vasemman taskun reunassa repeämä: hilpeä ilta ollut joillain. Askellus ei horjunut mutta muuta kuin kansalaisluottamusta takuulla oli nautittu sielläkin. Ohittaessaan minut hän katsoi pitkään ja hymyili. Hymyili?! Kolmen askeleen päässä pysähdyin, käännyin katsomaan. Hän samaten. Kaivoin röökit esille ja panin palamaan. Herra palasi luokseni, etsi oman ruttuisen Kenttiaskinsa: "Oisko sulla tulta?" Nyökkäsin, napsautin stendaria. Vähän turpeat, hyvin lämpimät kädet sulkeutuivat omieni ympärille, muka suojaamaan liekkiä, harmaat silmät löysivät omani. Hymyilin jälleen. Sain samaa takaisin, siinä seistiin parin haiun verran, sitten hän kysyi: "Tuutsä meille?" Nyökkäsin, lähdettiin takaisinpäin, kohti Vuorimiehenkatua. Äkkiä hän tarttui minua olkapäästä, katsoi vakavasti: "Kässääthän sä mistä tässon kyse?" Nyökkäsin jälleen, hymyilin leveämmin. Hän pörrötti tukkaani, naurahti: "Kiva ku oot tommonen ilonen ja avoin, mä tykkään siitä. Mä luulen et meille tulee kivaa." Silmänisku. "Ei oo muuten pitkä matka enää."
Ei ollutkaan, kulman ympäri ja ovesta sisään, hissillä kuudenteen. Minieteinen, huone ja keittiö, ikkunat pihan puolelle. Avoin vuodesohva olkkarissa, kaksi parempiakin aikoja nähnyttä tuolia ja sohvapöytä, kirjahylly jossa muutama matkamuisto - Espanjasta, Leningradista, Kreikasta - sekä jokunen kirja, Päätaloa kait ja osa hakuteossarjaa, seinällä käsinmaalattu merimaisema. "Kiva kämppä sulla", totesin. "Joo, eiks vaan! Eikä vuokrakaan oo liikaa kallis vaik tää on näin keskustassa. Otatsä paukut?" (Mitä!? Ai joo, se kaivaa laseja...) Carilloa ja vissyä, ihan ok. Istuttiin vuodesohvan laidalle vierekkäin laseinemme. Miehestä huokui juurevaa, isällisenoloista auktoriteettia; portsari mahdollisesti tai poliisi. "Vähennettäskös vähän vaatteita? Sattu tää punkkaki jäämään sopivasti auki." Hän nousi seisaalleen, kiskaisi pois kravatin ja paidan: leveä, karvainen rinta ja vatsakumpu, vahvat käsivarret. Äijä tuoksui miedosti partavedelle (Old Spice) ja vähän hielle, maistui Carillolle ja Kentille, tiesi tarkalleen mitä halusi ja osasi ottaa sen määrätietoisen lempeästi. Sain kaiken mitä olin toivonut ja vielä hiukan enemmänkin.
Loikoilin vuoteella, hän nousi istumaan ja sytytti röökin. Jalkalampun himmeässä valossa savu kellui hämärässä huoneessa liikkumattomina kerroksina. Mies ryyppäsi lasiin jääneen Carillonlopun ja huokasi, yllättäen näytti yksinäiseltä mursulta jäälautan reunalla. "Tekipä hyvää. Nyt sä tietty meet menojas ja mikäs siinä. Mut aamulla mä herään kohtuullisessa kankkusessa ja sillon panettaa niin perkeleesti, ois kiva ku ois tommonen nätti hoikka poika siin vieressä, hoitelisin sut pariinki kertaan - enkä nyt rehvastele yhtään." Pitkä silmäys. "Et mites ois?" Nopeasti arvioin tilanteen. Ehkä ehtisin viimeiseen bussiin, ehkä en; jossen, ainakin puolentoista tunnin kävely ja aamulla kumminkin taas yksi "keskustelu" vanhempieni kanssa, olinpa ollut yöllä kotona tai en ("Missäs tuli taas oltua?" "Ulkona." "Ja mitäs tuli tehtyä?" "Ei mitään."). Hm. "Joo, kyl mä voin jäädä." "No kiva! Otetaas sit viel yömyssyt. Oon muuten Jaska, ketäs sä?" "Vaik Pertsa." Hymähdys, lasin reuna toista vasten: "Sille, vaik Pertsa!" Virnistys.
Levollinen olo painautuessani nukkumaan isoa, lämmintä ruhoaan vasten, kasvoni karvaisten rintojensa väliin painettuna, kätensä ympärilläni, silmät kiinni ja kuvat alkoivat kulkea: kaupungintäysi pilvenpiirtäjiä joilla suunnattomat heinäsirkat kiipeilevät, ne hohtavat kuparille ja vihreälle, naksuvat kuin kello tai metronomi, kuin pingviinitakkisten tarjoilijoitten rullaluistimien pyörät heidän kiitäessään pitkin valtavan baarin käytäviä käsissään brikat täynnä cocktaillaseja joita jaellaan lukemattomiin pöytiin pariskunnille, kaikki samanlaisia shakettipukuisia herroja ja tupeerattuja daamejaan iltapuvuissa, muodikkaita hahmoja joilla kasvojen paikalla reiät joista näkyy taustan tiiliseinä, ja baari yllättäen kallellaan, kuin käytävä joka johtaa näköalaikkunaan, maisemaan kaupungista täynnä pilvenpiirtäjiä joilla suunnattomat heinäsirkat kiipeilevät, hohtavat kuparille ja vihreälle, naksuvat kuin kello tai...
Illan tina sulaa aamun tuhkaan; Jaska piti sanansa, ei tottavie ollut luvannut yhtään enempää kuin mihin pystyi. Harvoin olin tullut niin hyväntahtoisen estottomasti otetuksi, vieläpä kahdesti, vankasti ja lämpimästi, omat tarpeenikin siinä sivussa huomioiden. Mutta kun siirryttiin aamiaispöytään - appelsiinimehua, kahvia, juustoleipää, "Respa-aamupala" (ahaa, poke siis) - vallitsi ilmassa tietty etäisyys, hommat hoidettu, kivaa oli mutta ei aihetta enempään. Niinhän siinä aina kävi, enkä minä uskaltanut/kehdannut kysäistä, että voisko joskus tavata uudestaankin. Uudestaan tavattiin, kyllä kyllä, mutta aina jonkun muun kanssa. Sepä siis siitä, taas kerran. Moikka, kiitti vaan, kivat sullekin.
Päivä oli armeliaan pilvinen, ei räikeää auringonpaistetta, kiitos siitä. Dallasin Erottajankatua ylöspäin, kulman kiskasta ostin Da Capon, limsaa teki mieli mutta rahojen oli riitettävä bussilippuunkin. Sitten kadulla kaivelin taskun pohjalta viiden millin Valiumin (joilla YTH ystävällisesti piti aiheellisena tasoittaa rosoista taivaltani yliopistolla), pureskelin sen rikki nopeuttaakseni vaikutuksen alkamista, vatkasin kielellä sylkeä suuhun sen verran että sain kaiken nieltyä, kyytipojaksi se suklaapatukka. Viileä elokuinen aamu, talojen korkeat tiilimuurit, jossain avoin ikkuna josta kuului Reijo Taipaleen samettinen ääni: "Tunturiin pieni kukkanen tuo / hetken onnea luo / nyt loisteellaan..."
Huokaisten syvään suuntasin kohti Erottajaa, suklaan imelyyden ja tabletin karvauden seasta saatoin äkisti hetken verran maistaa Jaskan yölliset suudelmat, "kisses sweeter than wine".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti