Palataanpa muistojen maisemiin, 1960-80-luvulle, kuten aiemmin lupailin.
Jos
sää sekä sisäinen vimma sallivat, kruisailun saattoi aloittaa
Kirsikkapuistosta eli Kirsikasta, sinne vei kätevästi trollikka 14,
Merikadun päässä oli käänne. Minuutin kävelymatka ja perillä oltiin.
Koko puisto oli toiminta-aluetta, mutta varsinkin se vanha vaatimaton
puupömpeli, joka nökötti häveliäänoloisena siinä reunalla. Jengiä
riitti.
Jos ei tärpännyt tai muuten vaan oli kulkutuulella,
sieltä suunnattiin Johanneksenkirkolle, alakulman sekä Korkeavuorenkadun
kahden hengen peltiset pisoaarit (Johanna I ja Johanna II) tarjosivat
näkösuojan sekä mahdollisuuden pikakontaktiin. Riskinsä siinä oli, sillä
Johanna I oli aivan poliisilaitoksen kupeella, kytätkin käyttivät sitä
asiointiin eikä heitä sopinut toimituksessa häiritä ellei välittömästi
halunnut selliin. Muutakin tosin oli siellä tapahtunut lainvartijoitten
kanssa, huhuttiin, mutta sen varaan harva uskalsi laskea. Turvallisempaa
oli norkoilla kirkon vieressä kaiteen luona, tupakkaan saattoi aina
pyytää tulta ihan viattomasti. Johanna II:n alaseinässä oli suuri
virtsan siihen syövyttämä reikä, siitä näki heti josko joku oli sisällä
odottamassa. Hieman hankala senkin sijainti oli, aivan bussipysäkin
tuntumassa, mutta asiantuntemattomat häipyivät heti vetensä heitettyään.
Jos joku jäi seisoskelemaan, homma oli varma.
Sieltä matka
jatkui Vanhan eteen, sisäänkäynti oli silloin Kolmen Sepän kohdalta,
siinä alaikäinen meikäläinen saattoi päivystää tarjoamassa
vaihtoehtoista ja ilmaista ajankulua asiasta kiinnostuneille; sama juttu
naapurikorttelissa, Hansan edessä. Kauaa en yleensä paikalla jaksanut
notkua, alkuillasta ainakaan, suunta kulki Kissankujalle eli Kujalle
(sillä nimellä se minun aikanani tunnettiin, ilmeinen lyhentymä Kissalan
poikien eli poliisien kujasta). Melko häkellyttävä paikka se olikin:
kusiputkan ympärillä kävi jatkuva trafiikki, ja parhaimmillaan
Mannerheimintien puoleisella seinustalla, Itkumuurilla, saattoi
seisoskella toistakymmentä partneriehdokasta. Jotain yleensä osui
kohdalle…
Pallokentän, nykyisen Finlandiatalon seutu oli samaten
suosiossa, mutta itse kartoin sitä (olin kerran ollut kärähtää siellä) ja suuntasin mieluummin Museolle,
se oli pömpeli aivan Arbiksen tuntumassa. Paikan nimi selittyi sen
sijainnilla Kansallismuseon takana, mutta ilkeät kielet väittivät nimen
johtuvan asiakaskunnasta: iäkkäämmät säälliset töölöläishomot
hyödynsivät pelkästään sitä eivätkä suurin surminkaan olisi suistuneet
Kissankujan kaltaiseen alentavaan paikkaan, mitä nyt vahingossa
kännipäissään tai muuten vaan kun silmä vältti.
Sieltäpä
saattoikin taapertaa rantatietä pitkin Mäntymäelle, jo reitin varrella
saattoi joku sopiva kanssakulkija osua kohdalle ja jos ei, niin kentältä
jokseenkin takuuvarmasti kontaktin löysi. Kadun lähellä, sireenipuskien
suojassa oli antiikkinen pyöreä tilava peltipisoaari, Jennyn
Teehuoneena tunnettu mukavuuslaitos – tosin taasen hieman hankalasti
poliisilaitokselle näkyen – ja alapuistossa seisoskeltiin puitten alla
tai spatseerailtiin sen kujasilla. Kentälle ajoivat autonomistajat,
siellä saattoi poiketa juttelemassa ikkunasta josko kyyti löytyisi
sateenkaaren tuolle puolen. Mäellä oli pimeää ja runsaspusikkoista,
siellä tapahtui kaikenlaista jos sekaan uskaltautui. Reviiri jatkui
Uimastadionille saakka, josta olikin lyhyt matka kadun yli sairaalan
viereisessä metsäsaarekkeessa sijainneelle Tervahoville, ikivanhalle
puupömpelille. Vähän matkaa eteenpäin ja oltiin Keskuspuiston
kallioilla, jossa runsas määrä kaikenikäisiä herroja nautti raittiista
ilmasta ja lähimmäisenrakkaudesta, kuten eräs tuttu asian ilmaisi.
Sieltäkin pääsi vielä pitemmälle, metsän siimeksessä sijainneelle
Piilopirtille, mutta niin pitkälle en koskaan jaksanut. Jo tuohon
kävelyretkeen sai kulumaan suuremman osan yöstä, silloinhan oli
turvallisinta toimia.
Muita kohtauspaikkoja olivat Seurasaaren
yleisötoaletit sekä Tannerin kentän viereinen tiilipytinki, Jauholaari;
nimi tuli siitä että sekä siellä mutta varsinkin kentän Hämeentien
puoleiseen seinustaan nojaileminen tahri päällysvaatteet valkeaan
sementtijauhoon, moisen kavaltavan merkin huomasi moni kauhukseen
itseensä saaneensa kun koetti huomaamattomasti luikkia kotiinpäin. Minä
en niissä käynyt lainkaan, Kirsikassakin vain ylen harvakseltaan; Kuja
sekä Mäntymäki olivat oivallisesti sopivan liikennereitin varrella ja
tarjosivat erinomaiset mahdollisuudet kaikenlaisiin tapaamisiin.
En
minä eivätkä useimmat muutkaan siellä hilluneet illasta aamuun,
vuodesta toiseen silkan satyriasiksen tai seksiriippuvuuden pakottamina,
vaikka niitäkin tapauksia varmaan joukossa oli. Ei, siellä oltiin koska
muita tapaamispaikkoja ei ollut, paitsi ravintolat Vanhan Kellari ja
Hansa, joihin kaikki eivät halunneet/uskaltaneet/voineet mennä. Jos
kohdalle olisi sattunut mies joka olisi ehdottanut pitempää suhdetta,
kukapa siihen ei olisi tarttunut. Myöhemmin vapautumisen aikoina
yritettiin toki muodikkaasti välttää ”heteronormatiivisuutta”, avoimet liitot
olivat ajan sana sukupuolisuuntaukseen katsomatta. Taivas tietää miten
monta pikku sydäntä siinäkin hommassa särkyi vaikkei yhtään pitänyt niin
käydä, oivoi kumminkin, aijai miten sattuikin, minuunkin.
Jottei
tämä jäisi pelkäksi kalseaksi raportoinniksi, seuraavassa osassa tarjoilen
muutaman ikimuistoisimmista kenttätyökokemuksistani. Koettakaa kestää
eli pysyä housuissanne siihen asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti