Eos ja Amigo avasivat uuden maailman, jonka olin haaveillut olevan
jossakin, jotenkin: sitä kansoittivat miehet jotka halusivat, himosivat,
rakastivat kaltaisiaan, ja jotka saivat samaa osakseen toisilta
miehiltä. Paratiisi oli siis totta ja sittenkin olemassa! Lehdissä oli
erillinen kirjeenvaihtoilmoitusliite sekä novelleja, asia-artikkeleita
ja pikku-uutisia, joku runokin joskus, kaikki yllättävän korkeatasoisia.
Vuosikymmeniä myöhemmin sain jostain selville että avustajakuntaan
kuului varsin valovoimaisia hahmoja niin Euroopan kuin Yhdysvaltojenkin
akateemisista piireistä, mm Stephen Steward (kirjailijanimeltään Phil
Andros), ei siis ihme että laadussa löytyi. Sisältö oli osin
päällekkäistä, sillä Amigo oli tanskankielisen Eoksen eurooppalainen
versio, englannin/saksankielinen. Luin niitä yhä uudestaan tuon
ihmeellisen kokemuksen takia: enää en ollut yksin, parhaimmillaankin
satunnaisten sanattomien hätäisten kontaktien varassa; samanmielisten
miesten yhteisön portit avautuivat noilta A5-kokoisilta sivuilta kuin
sadun lumotusta kirjasta toivottamaan minut tervetulleeksi, päästämään
minut luokseen, kotiini. Nykyisiä muotitermejä käyttääkseni koin
mahtavasti voimaannuttavan elämyksen, eheytymisen hyökyaallon. You're ok,
I'm ok, hey boy, don't you worry no more! Kuin Herkules olisi kaapannut
minut syliinsä viedäkseen Olympokselle pitoihin kanssaan.
Lehtien
kuvat olivat aivan oma lukunsa. Noina muinaisina aikoina ennen
Photoshopia sun muuta digitaalista muuntelua, valokuvalla oli ikoninen,
toteeminen todistusvoima, se oli viipale raakaa, aitoa todellisuutta, "
bilder av hänsynslös realism" (Ulf Lundqvist). Jossain nuo hymyilevät
nuorukaiset olivat autenttisesti riisuutuneet, näyttäneet hehkuvan
alastomuutensa kameralle jakaakseen paljaan haluttavuutensa sekä halunsa
kaikkien meidän, katsojiensa kanssa. Niiden intiimiys oli tyrmäävä,
poltti iholla yhtälailla kuin käden kosketus tai kuiskaus korvaan.
Jäntevät vartalot kohosivat himmeästi soiden halun merestä, loputtomiin,
ilmestyksenomaisina. Mahdotonta saada tarpeekseen, niitä imi itseensä
kuin janoon nääntyvä joisi viileää vettä.
Nykyasteikolla
ne olivat sangen vaatimattomia poseerauksia (eestä, takaa / istuu,
makaa), yleensä soolokuvia, joskus harvoin duoja, ei seisokkia. Silti
niitten teho minuun oli atomipommimainen: vihdoin sain rauhassa
tarkastella intohimoni selkeää kohdetta joka halusi sitä, iloitsi
siitä, oli alaston juuri sitä varten. Masturbaatio niitten innoittamana
ei ollut mitään korviketoimintaa vaan riemukasta homoerotiikan ylistystä
itsessään. Eivätkä ne olleet mitenkään yksitasoisia: "... th(os)e
photographs extend the conventions and create an impression of identity
which invokes a feeling of warmth and tenderness as much as a raunchy
sexuality." (Emmanuel Cooper: Fully Exposed; the male nude in
photography). Niinpä hyvinkin…
Outo kun monella tapaa olen, niin
olen aina elänyt ilman televisiota. Niinpä pornorintaman
videovallankumous ja minä ohitimme toisemme ystävällisen etäältä: olen
eläessäni omistanut yhden PAL-kasetin, ja se oli lahja. Tämä ei
tarkoita, että olisin jäänyt sen hyvyydestä osattomaksi, sillä USAssa
julkaistiin kait jokaikisestä seksivideosta myös lehti jossa olivat
nauhan highlights täkynä potentiaalille ostajalle. Sex42:n homonurkassa
niitä oli pinoittain, ja sieltä valikoin oman kotikokoelmani. Myöhemmin
hankin niitä myös suoraan Jenkkilästä, kun muuttunut tullikäytäntö sekä
VISA-kortti sen mahdollistivat. Ratkaisu ei ollut laisinkaan hassumpi,
sillä videokasettien kuvalaatu ei parhaimmillaankaan ollut kovin
kaksinen, mutta lehdet (alkuun mustavalkoiset parilla väriaukeamalla,
mutta pian kokovärijulkaisut) painettiin laadukkaalle paperille
parhaalla tekniikalla todella korkeatasoisesti eivätkä ne vaatineet
muuta käyttöliittymää kuin silmän ja käden. Tekstillä niitä ei pilattu:
nimi sekä takakannen alalaidan "Not for sale to minors. Printed in the
U.S.A." riittivät hyvin. Kuvat puhuivat omaa kieltään - ja millaista! Tämä
oli aikaa ennen terveyskriisiä jolloin Gay Lib oli voimissaan,
kultakausi oli (jälleen kerran) alkanut, miesihanne oli "clone" =
maskuliininen, lihaksikas, parrakas eroottinen voimahahmo. Tähtiä syttyi
alakulttuurin taivaalle: Al Parker, Bruno, Jeff Stryker sun muut
pornostarat saavuttivat kansainvälistä mainetta, ja syystä: nuo hilpeät,
hypermaskuliiniset, lihaksikkaat yksisarviset toteuttivat meidän kaikki
toiveemme. Enää ei ujosteltu kameran tai myyntitiskin kummallakaan
puolella. Seisokissa totisesti löytyi, kuten myös näytössä mihin
kaikkeen sitä saattoi käyttää. I saw the best bodies of my generation
all joyfully naked & hard, straddling the whole globe, radiant &
randy. Evoi Priapos, Priapos kalos!
Kenttä laajeni,
Drummer-nahkajulkaisu kohosi merkittäväksi (ala)kulttuurilehdeksi,
rinnallaan Gay Sunshine ja koko "Frisco renaissance" -nimellä tunnettu
kirjallisuusliike. Vaan siitä joskus toiste enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti