Kuuma alkukesän iltapäivä jokunen vuosikymmen sitten, ja minulla loma.
Kuinka ollakaan, sain päähäni lähteä ulkoilemaan luontoon, tietylle
alueelle tietty, nähdäkseni josko jotain kiintoisaa sattuisi kohdalle.
Vaeltelin pitkin poikin ja silmäilin muita samalla asialla
harhailevia, muttei oikein mitään molemminpuoleista tuntunut löytyvän.
Istuksin tovin kalliolla ja lähdin takaisin polkua kohti, kun pitkä
nuorehko mies astui päättäväisesti eteeni.
Tyyppi oli yksi komeimmista koskaan näkemistäni miehistä; ”…his face
had the desperate beauty of El Greco’s martyrs’ kneecaps” (Genet).
Pitkä, hoikka, tummatukkainen, iho alabasterinvalkoinen, selkeät
säännölliset piirteet, aistilliset huulet ja silmät kuin kaksi
pistoolinpiippua. Hänestä säteili vaivoin hillittyä räjähdysaltista
voimaa kuin maahan pudonneesta korkeajännitejohdosta. Seisten miltei
kiinni minussa hän jutteli matalalla äänellään nopeasti ja
intensiivisesti, teki ylen ystävällisesti tuttavuutta. Hälytyskellot
soivat päässäni, olin jokseenkin takuuvarmasti tekemisissä tappajan
kanssa – mutta komean sellaisen, eikä yhtään uhkaavanoloisen,
kaltaisensa vain, vähän kuin tiikeri olisi metsässä osunut kohdalle
ja kaivannutkin silittelyä. Liikahdin sen verran että kaverin kasvot
joutuivat varjoon: pupillit reagoivat normaalisti, tyyppi ei siis
ollut huumeissa, jostain muusta oli asenteessaan kyse. Rentouduin
enemmän.
Tasoliukuma tapahtui miltei huomaamattani: kaverin voimapiiri otti
minut sisäänsä, maailmassa ei ollut muuta todellista kuin me kaksi ja
maailmanlopun valossa hehkuvat puut ja kalliot. Kookas käsi tarttui
olkaani yhdistäen virtapiirin lopullisesti, ja nuo kasvot kumartuivat
puoleeni: ”Pelkäätsä mua?” Syvälle noihin pedon silmiin katsoen
vastasin totuudenmukaisesti: ”En.” Ehkä hymyilin, en tiedä. Hän
ainakin hymyili: ”Hyvä! Kato mä voin olla tosi paha mies, mut sulle mä
tahdon olla tosi hyvä…”. Taisin huokaista kiitoksen.
Nopeasti ja päättävästi hän johdatti minut syrjään, pienelle
aukeamalle tiheässä pensastossa ja avasi punervan paitansa. Paljastuva
vartalo oli yhtä täydellinen kuin kasvonsa, tiukan lihaksikas,
kiinteä, kalpea; rinnan paaden kaaria tähdittivät laajat tummat
nännit, navasta virtasi kapea karvavana alaspäin. Kevyt painallus
hartiassani sai minut polvistumaan mutta sen olisin tehnyt muutenkin
maskuliinisen komeutensa edessä, kuin ilmestyksen maahan iskemänä.
Rivakasti hän aukaisi farkkujensa etumustan, työnsi ne alas reisiensä
pylväitä, kahareisin edessäni kuin Atlas, Rhodoksen kolossi. Tuuhean
mustan maton keskestä kurkottava kookas kalu oli puhdaslinjainen,
hieman ylöspäin kaareva ja seisokissa jo, yksi ainut sininen suoni
korosti sen sileää valkeutta. Komeuden yllä kaartui aavistuksen verran
horjuvin tikkukirjaimin vatsanahkaan tikattu teksti: vain sinulle
rakas. Joopa, sen tiesin missä moisia tehtiin, ja missä mies oli ollut,
jos jotain sellaista olisin epäillyt niin varmistus oli saatu.
Tuijotin näkyä hetken, ahmin sitä silmilläni, sitten katsoin ylös
noihin pistoolinpiippuihin, pyysin sanattomasti lupaa tehdä mitä
molemmat halusimme. Hänen hymynsä syveni, silmiin syttyi lämpö. Hän
antoi minun, meidän, odottaa lyhyen nautinnollisen hetken, nyökkäsi
sitten hyväksyntänsä. Tartuin käsilläni lanteisiinsa kuin suureen
lämpimään maljaan ja join yhteistä nautintoa hitain täysin siemauksin,
tein sydämeni ja haluni pohjasta kaiken mitä ikinä pystyin ja osasin,
kai jotain uuttakin keksin vielä siinä. Taivaat avasivat meille
pyörremyrskyn silmän, raivokkaan tyyneyden asuinsijan…
Kun se oli ohi, hän nosti minut kainaloista seisomaan kuin
pikkulapsen. Hyvä niin; vapisin kauttaaltaan, tuskin olisin omin
voimin päässyt ylös. Pitkät, ilmeikkäät sormet napittivat farkut ja
paidan, häkellyttävän hetkisen hipaisivat karheilla päillään poskeani.
”Nää jutut on mulle aika uus asia, ja mä oon aika äkkipikanen mies, et
jos näät mut joskus taas täällä ni älä tuu puhumaan, oota et mä tuun
jutteleen sulle, ok? Ettei käy vahinkoo..” Nyökkäsin, hän hymyili
edelleen, sitten käännähti kannoillaan ja talutti minut polulle,
tönäisi lempeästi olkapäätäni ja lähti kävelemään pois, taakseen
katsomatta. Siinä seisoin ja tuijotin jälkeensä, täysin vailla
ajatuksia katsoin tuon pitkän vartalon notkeaa askellusta poispäin
pitkin valon kultaamaa metsäkujaa. Jotain naksahti sisälläni, jotain
murtui: säntäsin juoksemaan peräänsä. Soran rahina jakojeni alla: mies
käännähti ääneti, nopeasti, taas olin kasvokkain tiikerin kanssa.
”Jätkä hei, pidä…pidä itsestäs huolta, pidä hyvä mies itestäs oikein
hyvää huolta”, huohotin. Aika pysähtyi hetkeksi, kasvoillaan oli
tutkimaton ilme. Sitten nuo kookkaat kädet tarttuivat hartioihini, ja
varovasti, höyhenenkevyesti hän suuteli otsaani, vavahtaen kuin olisi
painanut huulensa hehkuvaan hiileen. ”Noin”, hän huokasi tuskin
kuuluvasti, minua pitkään ja vakavasti katsoen, sitten kääntyi yhtä
äkisti kuin äskenkin ja oli hetkessä poissa.
Seisoin kauan paikallani ja vain hengitin hitaasti, syvään, maailman
asettuessa hiljalleen ennalleen ympärilleni. Häikäistyneenä lähdin
kulkemaan jonnekin, poispäin, tovin päästä löysin itseni Töölönlahden
rannalta. Menin niemekkeen äärimäiseen kärkeen, katselin merta, sen
laineita, Linnunlaulun puita ja taloja niiden siimeksessä, kaiken yllä
kesän kulta. Yksinäinen tiira lensi ohi, koukkasi alas viiltäen veden
harmaanvihreän silkin kalvoon ohuen vanan ja sitten lensi pois kantaen
nokassaan jotain säkenöivää sätkivää. Tuijotin sen jälkeen, taivas
tyhjeni, ja äkkiä tiesin ehdottomalla, lempeällä varmuudella etten
koskaan elämässäni enää kohtaisi Petoa, valtiastani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti