Tämänvuotisen Priden
yhteydessä julkaistiin V. Melangon kirja Puistohomot. HS antoi sille runsaasti
palstatilaa, ja Qruiserissakin se on saanut aikaan ihan oikeaa keskustelua
tavanomaisen nokittelun sijaan. Hauska huomata että jotkut nuoretkin ovat
kiinnostuneita omasta historiastamme. Tovi sitten sain sen vihdoin käsiini ja
lukaisin kauhunsekaisella kiinnostuksella: löytäisinkö sieltä itseni jossain
camé-roolissa? No en, mutta joitain muinaisia tuttuja kylläkin, mm. Marilynin
ja hassusti väärin kuullun Perucitan; p.o. Peruukki-Ida. Oluella lienee osuutta
virheeseen, luulenma…
Hesarin artikkelin mukaan
olin olettanut Melangon käsittelevän vain keskustan aluetta, mutta kyllähän
sieltä koko reitti löytyi aina Kirsikkapuistosta hamaan Piilopirttiin saakka. Omat
tutkimusmatkani eivät koskaan yltäneet sinne asti, uuvahdin viimeistään
Kesäteatterille. Käytän tuota nimeä paikasta jonka lähes kaikki tuntevat,
ainakin alan miehet, silkan solidaarisuuden vuoksi; kun Nyt-liite samaan aikaan
kirjoitti paikallisreportaasin aiheesta, ei paikan varsinaista nimeä mainittu,
jottei kävisi kuin Herculeksen kopeille jotka virkavalta tylysti sulki saatuaan
niistä tiedon ao. artikkelista. Nytin juttu oli kiva, eikä kuvistakaan ihan
helposti pystynyt paikantamaan missä kyseinen mesta sijaitsi. Jaha, harhauduin
sivuraiteelle, siis takaisin Melangon kirjaan.
Luin sitä huvittuneena,
hetkin nostalgisenakin, mutta sitten olo alkoi muuttua yhä haljummaksi.
Mieleeni palautui aivan liian selkeästi millainen ajan ilmapiiri tuolloin oli, miten
ankea ja ahdistava pelon ja häpeän sekoitus yritti tärvätä kaiken sen kokemisen
jonka olisi kuulunut olla kaunista, iloista, hellää ja aistillisen leikkisää.
Oltiin sekä rikollisia että sairaita ja sen lisäksi vielä syntisiä vain sen
takia, että rakastimme – kyllä, ihan rakastimmekin, ei se aina pelkkään seksiin
jäänyt vaikka kuinka ahdisti ja ahdistettiin – vääriä ihmisiä, väärää sukupuolta,
kaltaisiamme. Kyky rakastaa ei ole vamma, kuten Veli Hyvärinen joskus kirjoitti
Hesarin yleisönosaston vastineessaan. Sensijaan viedä ihmiseltä mahdollisuus
rakkauteen täysin kestämättömiin syihin nojaten on minusta ihmisoikeusrikos
ainakin, ellei peräti rikos ihmisyyttä vastaan. Ja eikös tuo hirvitys edelleen
nosta saastaista päätään yhä uudelleen siellä sun täällä, ja pirulauta vieläpä itsessään
Euroopassakin.
Kirjasta heijastuu
selkeästi miten asenteet muuttuivat, kuinka puistoihin tultiin jo
juttelemaankin, jakamaan kokemuksia eikä vain mykkää käsipeliä. Sisäistetty
alistus alkoi hellittää, kiitos yleisen henkisen ilmastonmuutoksen sekä Psyke
Ry:n sitkeän aktivismin. Totuus on tekevä teidät vapaiksi, vai miten se
menikään…
Toki teos on ajalleen
tyypilliselle ”objektiivisen tarkkailun” metodille uskollinen; mitä muutakaan
se voisi olla? Se oli ainoa keino silloin. Ilolla täytyy todeta että myös
sosiologia on edistynyt jättiharppauksin. Harmi että kirja jäi torsoksi; nyt
sillä on vain historiallinen arvonsa (jota en lainkaan vähättele), mutta
tuolloin sillä olisi ollut suuri merkitys tiedon lisääjänä sekä yhteiskunnallisiin
asenteisiin vaikuttajana. Vaan kuten tekijä itse toteaa kirjeenvaihdossaan,
myös hän olisi joutunut liemeen pelkästään siksi että kirjoitti kyseisestä
aiheesta. Että se siitä ”arvovapaudesta”.
Tässä tälle kerralle,
myöhemmin kertoilen omakohtaisia muisteloita kentältä ja ”kenttätyöstä”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti