maanantai 12. marraskuuta 2012

Mitä teit sä siellä, aske-daske-daa? Etsin yhtä ystävää, aske-daske-daa! Osa 1.


Tämänvuotisen Priden yhteydessä julkaistiin V. Melangon kirja Puistohomot. HS antoi sille runsaasti palstatilaa, ja Qruiserissakin se on saanut aikaan ihan oikeaa keskustelua tavanomaisen nokittelun sijaan. Hauska huomata että jotkut nuoretkin ovat kiinnostuneita omasta historiastamme. Tovi sitten sain sen vihdoin käsiini ja lukaisin kauhunsekaisella kiinnostuksella: löytäisinkö sieltä itseni jossain camé-roolissa? No en, mutta joitain muinaisia tuttuja kylläkin, mm. Marilynin ja hassusti väärin kuullun Perucitan; p.o. Peruukki-Ida. Oluella lienee osuutta virheeseen, luulenma…

Hesarin artikkelin mukaan olin olettanut Melangon käsittelevän vain keskustan aluetta, mutta kyllähän sieltä koko reitti löytyi aina Kirsikkapuistosta hamaan Piilopirttiin saakka. Omat tutkimusmatkani eivät koskaan yltäneet sinne asti, uuvahdin viimeistään Kesäteatterille. Käytän tuota nimeä paikasta jonka lähes kaikki tuntevat, ainakin alan miehet, silkan solidaarisuuden vuoksi; kun Nyt-liite samaan aikaan kirjoitti paikallisreportaasin aiheesta, ei paikan varsinaista nimeä mainittu, jottei kävisi kuin Herculeksen kopeille jotka virkavalta tylysti sulki saatuaan niistä tiedon ao. artikkelista. Nytin juttu oli kiva, eikä kuvistakaan ihan helposti pystynyt paikantamaan missä kyseinen mesta sijaitsi. Jaha, harhauduin sivuraiteelle, siis takaisin Melangon kirjaan.

Luin sitä huvittuneena, hetkin nostalgisenakin, mutta sitten olo alkoi muuttua yhä haljummaksi. Mieleeni palautui aivan liian selkeästi millainen ajan ilmapiiri tuolloin oli, miten ankea ja ahdistava pelon ja häpeän sekoitus yritti tärvätä kaiken sen kokemisen jonka olisi kuulunut olla kaunista, iloista, hellää ja aistillisen leikkisää. Oltiin sekä rikollisia että sairaita ja sen lisäksi vielä syntisiä vain sen takia, että rakastimme – kyllä, ihan rakastimmekin, ei se aina pelkkään seksiin jäänyt vaikka kuinka ahdisti ja ahdistettiin – vääriä ihmisiä, väärää sukupuolta, kaltaisiamme. Kyky rakastaa ei ole vamma, kuten Veli Hyvärinen joskus kirjoitti Hesarin yleisönosaston vastineessaan. Sensijaan viedä ihmiseltä mahdollisuus rakkauteen täysin kestämättömiin syihin nojaten on minusta ihmisoikeusrikos ainakin, ellei peräti rikos ihmisyyttä vastaan. Ja eikös tuo hirvitys edelleen nosta saastaista päätään yhä uudelleen siellä sun täällä, ja pirulauta vieläpä itsessään Euroopassakin.

Kirjasta heijastuu selkeästi miten asenteet muuttuivat, kuinka puistoihin tultiin jo juttelemaankin, jakamaan kokemuksia eikä vain mykkää käsipeliä. Sisäistetty alistus alkoi hellittää, kiitos yleisen henkisen ilmastonmuutoksen sekä Psyke Ry:n sitkeän aktivismin. Totuus on tekevä teidät vapaiksi, vai miten se menikään…

Toki teos on ajalleen tyypilliselle ”objektiivisen tarkkailun” metodille uskollinen; mitä muutakaan se voisi olla? Se oli ainoa keino silloin. Ilolla täytyy todeta että myös sosiologia on edistynyt jättiharppauksin. Harmi että kirja jäi torsoksi; nyt sillä on vain historiallinen arvonsa (jota en lainkaan vähättele), mutta tuolloin sillä olisi ollut suuri merkitys tiedon lisääjänä sekä yhteiskunnallisiin asenteisiin vaikuttajana. Vaan kuten tekijä itse toteaa kirjeenvaihdossaan, myös hän olisi joutunut liemeen pelkästään siksi että kirjoitti kyseisestä aiheesta. Että se siitä ”arvovapaudesta”.

Tässä tälle kerralle, myöhemmin kertoilen omakohtaisia muisteloita kentältä ja ”kenttätyöstä”.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti