Tuo otsikkoteksti ilmestyi teepaitojen rintamukseen USAssa muistaakseni joskus 80-luvun alkupuolella, ja se kertoo että Isänpäivällä on joillekin meistä hieman valtavirrasta poikkeava merkitys.
Gay Libin eli homojen vapautusliikkeen myötä alettiin kyseenalaistaa mm. ulkonäköstereotypioita; enää ei tarvinnut olla sileäpintainen hoikka nuorukainen ollakseen haluttu. Nahkaskenessä oli aina arvostettu kokeneita aikuisia miehiä, ja kun S/m muuttui salonkikelpoiseksi, tuli tämäkin puoli näkyviin. Seuraavaksi astuivat karhut, bears, ylpeinä esiin. Isot, karvaiset, parrakkaat, suorasukaisen maskuliiniset miehet, sanalla sanoen äijät, heivasivat itsensä baaritiskeille, piknikeille, marsseille ja olivat ylpeitä itsestään, avoimia ja suvaitsevaisia: halauksen ja naamannuolaisun saamiseen ei tarvittu nahkaa tai nännirenkaita, iloinen hymy ja reilu meininki riittivät. Iälläkään ei ollut väliä, miehekkyydellä vain. Ja niinpä kävi että kun harmaapartainen uros astui baariin, sensijaan että entiseen tapaan olisi tuhahdettu ja käännytty poispäin, nuorta unelmaprinssiä odottamaan, moni kajautti ilmaan hilpeän huudahduksen: "Daddy!"
Daddy, Iskä, Isukki, miten vaan, kävi yleisnimikkeestä aikuiselle miehelle, jota halusivat nuoremmat, "pojat", mutta usein myös ikätoverinsa; Iskäkin tarttee Iskää kun sikseen sattuu. Ja kohdalleen sattuu aika usein...
Nyt tietysti joku ehkä tempaisee itsensä yläpystyyn ja alkaa keuhkota insestistä sun muusta kauheudesta. Jos näin käy niin chillataanpa hetki, koetan selvitellä asiaa. Kieltämättä juttu on harvinaisen monisyinen eikä joissain kohdin vailla poliittisesti hieman epäkorrekteja piirteitä, mutta mutta. Jotkut nuoret nyt vaan sattuvat pitämään sillai aikuisista miehistä sillai enemmän - puhun kokemuksesta, jo pentuna itse omasin sen piirteen - ja jos asialle halutaan hienoa "tieteellistä" nimeä niin se on androfilia (aikuisrakkaus; efebofilia kohdistuu nuorukaisiin ja pedofilianhan me kaikki tiedämme vaikka toivottavasti olemme siltä välttyneet). Taipumus on pysyvä: itseni on aina ollut helpompi joustaa 10 v. ylöspäin kuin 5 v. alaspäin asteikolla, ja iän myötä homma ei ole muuttunut, onneksi: lika barn leka bäst, sa' Svensson. Enkä ole alalla ainut ensinkään, olen huomannut.
Jossain Hesarin kolumnissa todettiin joteskin seuraavaa: " - paras isä on yhdistelmä kaveruutta ja auktoriteettia". Taidatkos sen paremmin sanoa! Moni meistä haluaisi rinnalleen vahvan ja hellän miehen, karheanlämpimän viisaan leijonakuninkaan. Eivät kaikki kaipaa ehdottoman tasavertaista suhdetta. Jossain amerikkalaisessa alan julkaisussa törmäsin upeaan ilmaisuun: "the loving recognition of superiority". Tosi on! Vanhassa vihkikaavassa osat määritellään: "to love, cherish & protect / to love, honor & obey". Eräille meistä se on sydämen syvimmän toiveen täyttymys.
Miten juttu toteutetaan - jos toteutetaan - on itsekunkin oma asia. Toisilla se jää vain makuuhuoneeseen, joillain se kattaa koko suhteen kaikki alueet. Ja jos kyseessä on kaksi aikuista ihmistä jotka toimivat vapaasta tahdostaan, ei siihen mielestäni ole kenelläkään nokan koputtamista, menköön sitten vaikka kuinka reippaasti roolileikin puolelle. Jos halutaan olla leikisti setä/poika tai isä/poika -suhteessa niin mikäs tuossa, fantasia on fantasiaa. Jokseenkin kaikki osaavat erottaa sen todellisuudesta. Erittäin poliittisesti epäkorrekti ajatus: en muista, onko Suomen lain mukaan aikuisten välinen molemminpuolisesti haluttu ja vapaaehtoinen insesti rikollista. Ehkei. Aniharva sitä kai haluaa, useimmiten on kyse fantasiasta, mutta asianomaisia syvästi tyydyttävästä sellaisesta. Joten mikäs siinä, en suostu pitämään sitä ajatusrikoksena, tai vanhan freudilaisen teorian todisteena siitä, että homot olisivat juuttuneet keskeneräiselle psykoseksuaaliselle kehitysasteelle.
Minun sukupolveni miehet jäivät usein vajaaksi isäsuhteessaan, totta. Isät tulivat rintamalta kuka mitenkin arpeutuneina, ja koko kulttuuri oli täysin toisenlainen, pienten lasten hoitohan oli vain naisille kuuluva asia. Hesarissa taisi olla 60-luvun lopulla kuva ensimmäisestä miehestä julkisesti työntämässä lastenvaunuja kadulla: uutiskynnys ylittyi kunnolla, eikä ihan tiedetty miten moiseen olisi pitänyt suhtautua. Jotenkin mieleeni muistuu pieni rakeinen lehtikuvajäljenne Olavi Paavolaisen teoksessa Nykyaikaa etsimässä: "Ensimmäinen housuhame Helsingin Bulevardilla". Totisesti, ajat ovat nopeasti muutuneet, ja ainakin tässä kohtaa kerrankin parempaan suuntaan!
Puisto ikkunani alla on lehdetön, näen koko leikkikentän. Paikallaolevien vanhempien sukupuolijakauma on miltei 50/50, isät pelaavat palloa pikkulastensa kanssa, sylittelevät heitä siinä missä äiditkin. Näky täyttää minut syvällä ilolla. Tytöt ja pojat saavat hyväksyntää, kannustusta, hellää läheisyyttä, selkeitä rajojakin toivottavasti. Aikuinen rakastava mies on läsnä, ja oikein hyvä niin. Mutta ihmismielen ollessa siten monisäikeinen ja arvaamaton kuin mitä se on, kait aina tulee löytymään heitä jotka kaipaavat erästä tiettyä lisäulottuvuutta tuohon suhteeseen (ja myös heitä joille isää ei koskaan ole ollutkaan läsnä, tilanne joka näyttää valitettavasti yleistyvän ajassamme), heitä jotka kääntyvät baarituolilla katsomaan sisääntulijaa ja huokaavaat kaivaten, ihaillen: Isukki! Soisin että kaikki saisivat onnen osakseen, että viisaat silmät kohtaisivat ja ymmärtäisivät katseessa asuvan sanattoman pyynnön, etttä harmaan parran kehystämät huulet syttyisivät hymyyn kookkaan hahmon harpatessa huoneen poikki vierelleen, vahvan käden laskeutuessa odottavalle olalle ja matalan äänen kuiskatessa korvaan: "Kaikki hyvin, poika, Iskä on tässä, vihdoinkin. Otetaan yhdet ja sitten mennään kotiin, tahdon sut syliin. Halataan kaikki huolet pois."
Hyvää Isänpäivää ihan kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti